Alwari Tuohitorvi

Alkuperäiskokoonpano: Jukka Rautiainen (kitara), Olli Juhani Kivistö (basso), Seppo Tammilehto (rummut), Markku Räisänen (saksofoni), Hannu Latva-Hakuni (hammond-urut)
Rauli Koivisto liittyi myöhemmin laulusolistiksi.

Yhtye syntyi The Peasant kokoonpanon pohjalta 1968 nimellä Alwari Tuohitorven lannanlevittäjät. Yhtye nautti kovan lavabändin maineesta ja ohjelmistoon kuului mm. Zombiesin Time of the Season ja The Bandin The Weight.

Alkuperäiskokoonpano levytti ensisinglen Kyyneleet/En koskaa rauhaa saa vuonna 1970 ja hajosi pian tämän jälkeen.

Yhtyeen myöhempi tamperelaistunut kokoonpano nautti sittemmin tovin liki Hurriganesmaista lavakansansuosiota.

***

Arkistoartikkeli. Lakeuden kutsu 1/1979.

TUOHELTA SE MAISTUU eli Alwari T:n tarina

Tajuntateollisuuden päiväperhoja syntyy Suomessa useita vuodessa. Sellaisia yhden singlen tähtiä, hengettömiä kuplia. Harvemmin syntyy rock-yhtyeitä, jotka elävät systeemissä vuositolkulla alan oikkuja myötäillen. Yksi harvoista on Alwari Tuohitorvi, varsinainen pitkänmatkan yökkö. Lennolla on ollut uutterasti koko ajan mukana Jukka Rautiainen, ähtäriläisjuurinen muusikko.
Kyllä lento on työstä käynyt. Siitä ei ole epäilystäkään, kun lukee Jukan kirjoittaman tarinan hamasta 60-luvun alkuvuosista tämän syksyn säveliin. Välillä on ollut kovin kuoppaista - välillä on lennetty tähtiä hipoen. Jukan kirjoituksen motoksi sopii hyvin ote tarinan loppupäästä: "Jos työnsä tekee kunnolla, voi keikkamuusikon tittelistä olla tuhat kertaa ylpeämpi kuin jonkun juristin tai hallintovirkamiehen, joka tekee itsensä tärkeäksi vaikeuttamalla jo muutenkin vaikeita kanssakäymisen muotoja".

Jukka Rautiainen muistelee:
Emmasta se alkoi. Ja Helsingin tädin vanhasta akustisesta kitarasta. Vaarivainaa osti sitten eläkerahoillaan ensimmäisen kitaramikrofonin, jolla jo saatiin ULA-ASA päreiksi. Ja elettiin vuosia 63-64.

Oliskohan ollut -66 -Beatles kuitenkin ylijumalallista - kun naapurin pojan kanssa saatiin kokoon viimein ihan oikea kitarabändi ja sille nimikin. The Peasants. Se naapurin poika oli Kivistön Jussi, joka sittemmin tunnetaan lauluntekijänä nimellä O. J. Kivi.

Peasants kävi keikoilla, Vaasassakin. Ne siellä vähän ähtäriläispojille naureskeli, mutta mehän päätettiin vielä näyttää. Kaikenlaista pikkukeikkaa ja jopa humpansoittoa kerittiin kokeilla monissa kokoonpanoissa kevääseen -68 mennessä.

Meikäpoika oli saamassa koulunsa loppuun ja lumensulamisen katselun ohessa perustettiin uusi orkesteri. Kivistön Jussi siitä sadan metrin päästä oli tietysti luonnollinen basisti, rumpaliksi kiilasi väkisin iso musta Vääräkoskelta, Tammilehdon Seppo. Triolla harjoiteltiin vähän aikaa, mutta kun Topmost oli muotia siihen aikaan päätettiin ottaa mukaan myös urut ja saxofoni. Fonisti löytyikin aika kivuttomasti kun rinnakkaisluokalla oli soinilainen Markku Räisänen. Markku oli jo aikoja puhallellut trumpettia, mutta vinkin saatuaan opetteli parissa viikossa c-vireisen fonin alkeet ja vielä perään sai poikkihuilustakin ääniä ja vot.

Mutta ota sitten siihen aikaan Ähtäristä sähköurut. Ne kun oli pakko saada. Päätös jota sitten myöhemmin katkerasti kaduttiin kun roudattiin Hammondin spinettiä ja puu-leslietä kolmanteen kerrokseen Ostrobotnian näyttämölle ja yöllä takaisin.

Hanski ja urku
Mistä lie kuitenkin saatu vihiä, että naapuripitäjässä, Töysässä oli joku Latva-Hakunin Ilmari ostanut pojalleen Philicordan. No me sutena Jussin kanssa Kivistön Skodalla huhua tutkimaan ja sieltähän ne osuuskaupan yläkerrasta löytyvätkin. Oli mahtavaa kuunneltavaa kun Hanski - se Ilmarin poika - veteli sointuja Whiter Shade of Palesta. Ja niin kävi että seuraavana pyhänä oltiin Hanskia vastassa Ähtärin asemalla. On jäänyt mieleen näky, kun Hanski tuli asemalaituria toisessa kädessä urku ja toisessa puulaatikkoon vyötetty Fenderin Pro Amp. Meillä oli sähköurut ja urkuri.

Kevät meni treenatessa ja orkesterille nimeä keksiessä. Jälkimmäinen otti lujille, mutta tuntui heti alusta alkaen osuneen oikeaan. Koska The ...s -tyyliset englanninkieliset bändinimet saivat tuohon tangon kulta-aikaan tanssien järjestäjiltä vain luuria korvaan päädyttiin suomenkieliseen nimeen, jolla saataisiin ainakin yksi keikka paikkaansa. Ja mieluummin vielä sellaiseen joka varmasti jäisi kertalukemalla mieleen. Alwari Tuohitorvi jäi. Kun vielä senaikuisiin keikkasopimuksiin pantiin pykälä: "rahat takaisin jos yleisö ei ole tyytyväinen", niin alkoihan kauppa käydä. Seinäjoen Soitinkaupasta oli ostettu osamaksulla Meazzin laulukamat - kaiku ja kaikki - ja Tuurin Markku möi ihan 18 tuumaisen bassoämyrin, oli kaksi Voxia ja Tammilehdolla tuplabassarit, eri merkkiä tosin niin kuin koko rumpusatsi. Meillä oli ihan oikea orkka.

Rautiainen intissä
Syksyllä -68 meikäpoika joutui armeijaan. Keikkoja jatkettiin kuitenkin ihmeellisen säännöllisesti. Kapiaiset katsoivat loma-anomuksia vähän sormiensa läpi kun kävi soittamassa tangoja niiden sikajuhlissa. Hyvä konsti oli myös käyttää kovasti sivistyssanoja ja leimoja, oikein virallisen näköisiä. Ne sai melkein vääpelit hunööriä tekemään.

Basistina meillä tuossa intin bändissä oli muuten Pohjanmaalla monet keikat polttanut silloinen ex-­Runaways Timo Mäkinen Alajärveltä. Ja rumpalina kukapas muu kuin Pastori Pohjalainen.

Koko armeija sattui kyllä pahimpaan mahdolliseen aikaan. Juuri siihen aikaan vietti Hendrix ja Cream varsinaista triumfia Suomessakin, ja alokas Rautiainen vaan laski aamujaan. Musiikillisten vaikutteiden imuun tuli täydellinen vuoden aukko. Myöhemmin korvaamaton. Ei siihen aikaan tullut maalaispojan mieleenkään että armeijaan ei fiksun miehen ole mikään pakko mennä.

Mäkelä kärähti
Toinenkin moka pääsi tapahtumaan. Koska intin puolesta ei oikein sopinut hoitaa keikkamyyntiä kasarmilta käsin, annettiin ne hommat seinäjokiselle Viihdekolmiolle ja Jaakko Mäkelälle. Jaskan puheet oli isoja ja puitteet suuren maailman tyyliin. Alku menikin ihan mukavasti, mutta kun asioihin sitten armeijan jälkeen päästiin tutustumaan vähän tarkemmin, niin johan palaneen käry rupesi tuntumaan selvemmin. Lopullinen välirikko tapahtui sitten kun saatiin Jaska ihan rysän päältä kiinni elikkä juttu oli seuraavanlainen: Alwareilla piti olla keikka Pastossa. Paria päivää ennen Jaska kuitenkin ilmoitti, että sory pojat, järjestäjä on perunut, ei mitään keikkaa. No Pastossa soitti sinä päivänä Jaskan liikekumppanin Tuurin Markun bändi, jonka Jaska itse oli paikalliselle järjestäjälle hoitanut, kun "Tuohitorvi äkillisesti oli estynyt". Eikä tapaus ollut suinkaan ainoa. Elettiin kevättä -70.

Kuoppamäen kelkassa
Mutta oliko mikä kohtalon sormi, kun aluksi synkän keikattomalta näyttänyt kesä kuitenkin ratkesi tulevaisuutta ajatellen parhain päin. Mistä lie Stumpista näin ilmoituksen, että Jukka Kuoppamäki haki taustabändiä. Siitä paikasta puhelimeen. Kuoppamäki oli jo edellisen talven Bottan keikkojemme ansiosta kuullut huhuja, ettei se nyt ihan mahdoton orkka ole vaikka nimi onkin ja kaupat lyötiin lukkoon siltä istumalta.

Kesä -70 opetti Alwari Tuohitorvelle, mitä on ammattimuusikon elämä. Rovaniemeltä Hankoon ja Kiteeltä Poriin ja kaikki mahdollinen siltä väliltä. Hotellit ja baarit, huoltoasemat ja leirintäalueet, keikkailijan koko pyhä ja arki.

Jukan kanssa oli heti alussa tehty selväksi, että kontrahti loppuu syksyllä. Meikäpoika oli koko kesän tehnyt ahkerasti tuttavuutta järjestäjien kanssa ja ottanut ylös puhelinnumeroita tulevaisuuden varalle. Kamat oli saatu ihan kansallisen tason, oli Ackusettiä ja Gibsonia, Ludwigia ja Hammondia, Fenderiä ja Marshallia ja ostettiin vielä oma Mersukin.

Taas jymäytettiin
Onkohan ketään autokaupassa jymäytetty niin kuin meitä. Pullanokkamersu kun piti saada niin sehän kanssa ostettiin. Ähtärin Säästöpankista saatiin lainaa ja Mäkisen Autoliikkeestä Tampereelta Mersu-paketti m/64. Ei meitä ihmetyttänyt yhtään miksei valitsemamme harmaa kaunotar lähtenytkään käyntiin sinä päivänä. Kerrankos sitä nyt autossa on huono akku ja silleen... tulkaa pojat huomenna uudelleen on jo kellokin pian viis... pannaan uus akku. Pojat tuli huomenna ja mersu lähti käyntiin. Kaupat tehtiin ja kahvit juotiin.

Kolmannella keikalla sitten selvisi, mitä muuta oli tehty kuin akku vaihdettu. Kokkolan nurkilla Mörkkikseksi ristitty kulkuneuvomme alkoi syödä öljyä enemmän kuin naftaa. Hissutellen siitä päästiin Tampereelle ja paikalliseen merkkikorjaamoon, jossa kuultiin karu diagnoosi: viimeisen päälle loppuun ajettu moottori oli silmänlumeeksi tukittu jollain ihmemönjällä, niin että se piti öljyt sisällä jonkun sata kilometriä. Uusi moottori maksoi silloin 3500,-. Onneksi opintolainaa jaettiin juuri siihen aikaan.

Alvari ja Rale
Kesä -71 on jäänyt mieleen kaikkien aikojen työteliäimpänä. Siihen aikaan vielä saatettiin tanssia viikon jokaisena päivänä. Ja keikka otettiin, ei niin väliä millä hinnalla. Silloin tulivat myös mukaan ensimmäiset rock-festivaalit, Vaasan Kesä, Tulivuorirock ja myös Ruisrock, jossa tosin soitimme vain aina konserttien päälle järjestetyissä klubi-illoissa. Noista kansainvälisistä happeningeistä lie meikäläiselle mukavin muisto yhteisistä jamituokioista mm. Niemenin ja Tasavallan Pressan kanssa.

Vaikka olinkin jo syksystä -69 asunut ja yritellyt opiskella Tampereella, oli Alwari Tuohitorvi kuitenkin ähtäriläinen. Eikä maalta mitään hyvää voinut tulla. Keikkoja oli ja rehellisesti voin sanoa, että kansa tykkäsi, mutta hinnat pysyivät nälkärajalla ja tokihan kunniaa ja mainettakin teki mieli. Keväällä -72 kun tapahtumattomuuteen alkoi jo turhautua, päätettiin ottaa laulusolistiksi Koiviston Rale. Rale oli okei laulaja ja innostuessaan hyvä esiintyjä, mutta kuitenkin sen verran kiinni Hair-menestyksen muistoissa, että kaivattua piristymistä ei tapahtunut. Kun sekä Tammilehto, Kivistö että Latva-Hakunikin olivat syksyllä menossa armeijaan, päätettiin bändi hajoittaa. Paria päivää ennen viimeistä keikkaa lokakuussa -72 käytiin kuitenkin Lahdessa äänittämässä single Sinun laulusi/ Harjun talo, jonka piti ilman muuta nousta listalle. Levyn ilmestyminen meni kuitenkin tekijänoikeuskahinoitten takia pitkäksi ja Lista ehdittiin lopettaa kuten myös vanha Alwarikin. Koska soittamisesta oli ehtinyt tulla minulle, ainoalle siviiliin jääneelle, jo ammatti ja ainoa elinkeino rempalleen menneitten opiskelujen ohella, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin koota uusi bändi.

Rape, Mika ja Kala
Tuulet puhalsivat siihen malliin, että oikea kitarayhtye olisi nyt paikallaan. Syksyllä -72 taisivat suosituimmat nuorisobändit olla Paradise ja Karma. Pressa ja Wigwam olivat jo alkaneet pitkän kuolinkouristuksensa ja muutenkin ilmassa tuntui ähinän puutteen tunkkainen haju.

No eihän uusi vasta koottu Alwarikaan toki yhdellä iskulla rytistämään alkanut. Ensin piti kokeilla soittaa oikein ja vaikeita. Ja olihan tuore kokoonpanokin varsinainen synteesi laidasta laitaan. Rumpali Rape Pikanen tuli jazz-ympyröistä, joissa kokovartalo-virvelilyönti oli kauhistus, basisti Mika Sundqvist oli viimeksi soitellut merkoni-tanssimusiikkia ja toinen kitaristi Kala Alajoki Dannyn Made in Finlandissa sitä sun tätä. Ensimmäiset harjoitukset vietettiin kopioimalla Wishbone Ash’ia ja Beggars Operaa. Ja sitä rataa. Toki mukana oli vielä muutama Deep Purplekin.

Ensimmäiset keikat olivat pettymys sekä yleisölle että soittajille. Rutiinin kasvaessa ainakin oma fiilis alkoi kasvaa ja tietyt diggaripiirit aina silloista Musa-lehteä myöten ottivat uuden tulokkaan avosylin vastaan. Oltiinhan silloin köyhiä ja tuntemattomia. Keikkoja tehtiin laidasta laitaan. Jazz-konserteista humppailtoihin, nuo jälkimmäiset toki salanimellä Bond-kvartetti. Puolen vuoden sahaamisen jälkeen tuli kaikille selväksi, että pelkällä sympatialla ei elä. Kun vielä keikoilla soitetut rytinäpalat upposivat kansaan ihan eri malliin ja ulkomaiset pintabänditkin vaihtuivat Uriah Heepistä Sladeen, oli siinä jo vinkkiä tarpeeksi.

Kiiltävää tuohta
Alwari Tuohitorvi alkoi kimallella. Pikasen morsian oli ompelija ammatiltaan eikä montaa yötä tuhrinut uuden sotisovaston neulomisessa. Viikon verran kesti uuden ohjelmiston treenaus. Ja seuraava keikka oli heti menestys. Eikä kauaa mennyt kun heräsivät Intro ja Suosikki. Uuden bändin ensimmäinen singlekin purkitettiin vielä vuoden -73 puolella ja siitä alkoikin varsinainen kiito. Levy Rokkibändi/Kromikaunotar ei ollut mikään menestys, kunhan muutaman kerran radiossa soi. Silloinen levy-yhtiömme Love ei ollut edes järin kiinnostunut LP:n teosta, mikä sitten aiheuttikin keväällä muuton EMI:Ile. Mutta lehdistö oli herännyt. Tehtiin puolen tunnin suora radiokeikka, kolme TV-ohjelmaa ja keväällä uusi single Rokataan vaan/Mitä missä milloin. LP ilmestyi syksyllä. Kaiken ohella olin vielä myynyt bändin keikat. Kesällä -74 Alwari Tuohitorvi sai tavallaan viidennen jäsenen kun Honkasen Tapsa otti hoitoonsa markkinoinnin. Systeemi oli ihan uusi ja erilainen sillä Tapsalla ei ollut myynnissä mitään muuta. Hänen omat ansionsa riippuivat suoraan yhden bändin menestymisestä. Ja homma toimi.

Älä iske Tuijaa
Kesän -74 tapauksia olivat tietysti Rockfestivaalit Lappajärvellä ja Oulussa. Niissä Tuohitorvi sitten todella löi itsensä koko rock-kansan tietoisuuteen. Eikä voi vielä noin monen vuodenkaan jälkeen kieltää, etteikö olisi tuntunut MAHTAVALTA kun 5000 henkeä huutaa minuuttikaupalla Alwari, Alwari, Alwari.

Noihin aikoihin alkoivat myös kuulua ensimmäiset kitkerät arvostelut "kiiluvista, kohkaavista, rämisevistä" leipäsoittajista. Lisää löylyä kiukaalle heitti syksyllä -75 single Älä iske Tuijaa, josta ilmeisesti on jäänyt kansan mieleen vain tarkoituksella todella korniksi väsätty kertosäe. Samana syksynä purkitettiin Tukholmassa - silloin oli pakko kaikkien pintabändien käydä Ruotsissa levyttämässä - LP Asia on Ananas. Siitäkään ei koskaan kuunneltu muita kappaleita kuin Tuija. Eihän se toki silloin meitä häirinnyt kun kauppa kävi.

Tuijan ansiosta vuodesta -76 tuli Alwari Tuohitorven uran menestyksekkäin. Kevättalvella tehtiin kahden kuukauden mittainen kiertue ympäri maata. Sponsorina päivisin soitetuilla tavaratalokeikoilla oli Lee Cooper -farkkusyndikaatti, iltaisin sitten vielä päälle tavallinen tanssilavasoitto. Ja vielä kesäkin meni lujaa.

Light me
Syksyllä -76 tuli ensimmäinen kardinaalivirhe. EMI:n vihjeestä päätettiin ruveta levyttämään englanniksi. LP Light Me meni vielä vanhasta muistista hyvin kaupaksi Suomessa, mutta suunniteltu myynti muissa pohjoismaissa jäi muutamaan sataan kappaleeseen. Muutenkin rivistöissä alkoi ilmetä kyllästymisen merkkejä. Slade-kausi kimalteluineen oli jo aikoja sitten ohi. Uutta piti keksiä. Ja mitä uutta, siitä oli jokaisella neljällä oma mielipiteensä. Tai oikeastaan kolmella.

Syyskesällä -76 oli nimittäin Rape Pikanen saanut tarpeekseen stressistään, jota ei-suinkaan-vähäinen-ryyppääminen vielä pahensi. Rape sanoi itsensä irti. Onneksi vanha tuttu Tammilehto oli juuri vaikeuksissa Kummitus-yhtyeensä kanssa ja lähti ihan kylmiltään suoraan keikalle. Seppo oli uutena miehenä bändissä yleensä samaa mieltä.

Sundqvist ilmaisi omat näkemyksensä tekemällä soolo-LP:llisen jytäiskelmiä. EMI touhusi ABBA:n ja SMOKEY:n menestyksen huumaamana merkonomikantrin puolesta ja saikin tahtonsa läpi niin että sitten, kaiken lisäksi lähes vuoden myöhässä, vasta keväällä -78 ilmestyi LP Silver Ball.

Se oli oikein soitettu ja nätisti tehty mutta ähinä oli hukkunut menneitten talvien lumiin. 50-luku iski päälle yhdessä lähestyvän keski-iän kanssa. Nuoriso tanssilavoilla puhui jo eri kieltä. Vanhalla rutiinilla puserrettiin pakolliset viikonloppukeikat. Mutta takki oli sisältä tyhjä. Kolmikymppinen muusikko ei voinut esiintyä rehellisesti 15-vuotiaalle yleisölle sen omilla ehdoilla.

Torveilua parlamentissa
Koska hööpöily oli aina kuulunut Tuohitorven lava-imagoon, päätettiin seuraava levy keittää hupiaineksista. Alkutalven -79 puheenaihe oli tietysti eduskuntavaalit ja siinähän niitä koomisia aineksia pursotti ihan kuin tyrkyllä. Vaalikarjapaimen/Pieleen julkistettiin asiaankuuluvasti eduskuntatalossa ja menestyksestä oltiin varmoja. Vaan kun levyä ei Suomessa myydä ilman Yleisradiota. Radio-ohjelma 2:n pojat olivat siihen aikaan varpaillaan uuden toimittajavakanssin täyttämisen kanssa ja kun Vaalikarjapaimenessa irvailtiin poliittisista virkanimityksistä löytyi siitä syytä tarpeeksi levyn soittokieltoon asettamiseen saakka. Eikä siinä kyllin että pelkästään tuo uusi single olisi pantu boikottiin; sen jälkeen ei koko rinnakkaisohjelmassa ole Alwari Tuohitorven levyjä kuultu. Lavoilla ja maailman turuilla esitettynä biisit kuitenkin upposivat kansaan, siihen yli kaksikymmenvuotiseen, joka sattui eksymään teini-ikäisten sekaan.

Taas yksin oon
Koska oli selvää, että mikään kultakaivos ei Tuohitorvi näillä näkymillä olisi, päätettiin bändi syksyllä -79 purkaa säännöllisenä leipäpuuna toimineesta systeemistä kaikkine velvoitteineen jokaviikonloppuisista keikoista kiinteään rekvisiittaan saakka.

Ja tässä sitä ollaan taas yksin. Sundqvist ja Tammilehto puuhaavat Mikan studiossa ja tekevät iskelmäkeikkoja kun viitsivät, Kala väsää omaa albumiaan ja meikäpoika laulaa lapsille. Kesän aikana purkitettiin materiaali Paimenpojan tanssiinkutsu -LP:ksi, joka tyyliltään enemmänkin tulee muistuttamaan UUTTA Alwari Tuohitorvea kuin sitä kokoonpanoa, jolla levy tehtiin. LP:llä soivat nimittäin hanuri, tuohitorvi, banjo, mandoliini ja akustinen kitara kuin myös pyykkilauta ja tynnyribasso. Sillä eihän toki lauluntekoa lopeteta. Uusi Alwari treenaa juuri tätä kirjoitettaessa ohjelmistoa, joka kyllä tulee aiheuttamaan mahdolliselle vanhan bändin ihailijalle - jos semmoisia nyt enää onkaan - melkoisen shokin.

Mä oon out
Siinäpä lyhykäisesti historia faktoineen näin omasta vinkkelistä tarkasteltuna. Kahdesta viimeisestä vuodesta ei juuri sanomista löydy. Oikea temppu olisikin ollut lyödä pensselit santaan jo vuoden -77 alussa; sen jälkeen ei Alwarilla ole uutta sanottavaa ollut tai ainakaan se ei ole suuremmalle yleisölle mennyt perille. Pohtimisen arvoista tietysti sitten on mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä ei.

Niin kauan kuin kysyntää riitti ja hinnat nousivat itsestään ei tarvinnut kysellä. Honkasen Tapsalla oli vuosien omalla keikkailulla hankitut suhteet järjestäjiin, joten hyvin organisoituna homma toimi vielä pari vuotta senkin jälkeen kun moni muu bändi olisi jo hajonnut keikattomuuteen (lue = rahattomuuteen). Ikuisesti ei silläkään konstilla kuitenkaan keikkoja myyty. Kun uusi polvi tuli tanssilavoille ihan tietämättöminä koko Tuohitorvesta - Suosikki ja YLE kun lakkasi buukaamasta - tuli pää vetävän käteen. Oma ikäluokka oli jo ajat sitten siirtynyt väkevämpien huvitusten pariin.

Tietysti olisi Tuohitorvikin voinut seurata perässä soittamaan levyautomaattikamaa viinipikarien ääreen. Mutta kun allekirjoittaneen mielestä ei ravintolamuusikon olo täytä niitä ensimmäisiäkään elämisen tason vaatimuksia. Jo tanssilavakeikkailukin luo ihan omat ja omituiset vapaa-ajan ja kanssakäymisten rajat. Keikkamuusikon titteli sinänsä saa ihmisten mielessä tietynlaisia ajatusryhmiä. Ja ajattelemaan panee viimeistään silloin kun oma poika kysyy, että eksää isä tee mitään työtä.

Uudet törähtelyt
Arvostuksille ei tietenkään saa antaa periksi. Jos työnsä tekee kunnolla, voi keikkamuusikon tittelistä olla tuhat kertaa ylpeämpi kuin jonkun juristin tai hallintovirkamiehen joka tekee itsensä tärkeäksi vaikeuttamalla jo muutenkin vaikeita kanssakäymisen muotoja. Muusikko sentään ansaitsee leipänsä ihmisten vapaaehtoisesta halusta hakeutua rentoutumaan.

Alwari Tuohitorvi yhtyeenä oli kuitenkin syksyllä -79 tullut siihen vaiheeseen, että sielu ei enää ollut soitossa mukana. Yhteiset mahdollisuudet oli koettu tyhjiksi. Uusi Alwari Tuohitorvi lähtee nyt sitten ponnistamaan käytännöllisesti katsoen nollapisteestä. Pääomana löytyy toki ammattitaitoa: uusi kokoonpano kun käsittää pianisti/ hanuristi Raimo Rantasen, pasisti/ kitaristi Timo Lehtosen ja viulisti/ basisti/mandoliinisti (?) Roope Liukon allekirjoittaneen lisäksi.

Uutta ja erilaista tulee olemaan myös se, että kaikki yllä luetellut soittimet ovat akustisia. Vain isommissa paikoissa käytetään PA-laitteita. Eikä rumpalia ole ollenkaan. Tyylisuuntaa voisi luonnehtia vaikkapa rähjäänomaiseksi hilipatijatsiksi höystettynä 20-luvun foxtrotilla. Ja ennenkaikkea: nyt ei keikalle lähtö ole välttämätön pakko vaan tilaisuus päästä irroittelemaan. Alwari Tuohitorvi on jäsenilleen enää hauska harrastus, vaan vakava kuitenkin.

Ryppyilyä
Ryppyotsaisuus. Sepä se jos kohta monen muunkin alan niin eritoten musiikkibisneksen kengässä hiertävä kivi. Ryppyotsaisina puurtavat yhtä hyvin muusikot omalla valitulla linjallaan kuin kuulijat joko hakaneula poskessa tai tuima humpanhurma hikisillä poskilla kuin myös kaiken tietävät "kriitikot" toisilleen väsäämissä arvosteluissa.

En malta olla vielä kerran palaamatta aiheeseen Vaalikarjapaimen. Uuden aallon lyyrikot hokevat "jee... jee... mua sorretaan... yhteiskunta riistää... lähdetään vetämään... äh... jee... oon tyhjä...". Radio kakkosen toimittajat tuuppaavat "edistystä" torven täydeltä "nyt on tehty tiedostavaa musaa". Sitten joku vanha pieru tekee laulun poliitikkojen vaali-innostuksesta ja lehtiotsikoista ja oikeuden pöytäkirjoista - ja joutuu soittokieltoon. Sylttytehtaalle asti ei sentään saa kantaa ottaa. Eli ohjeena nuorelle lauluntekijälle: jos kritikoit, kritikoi kohteettomia, nimettömiä, osoitteettomia (vrt. yhteiskunta, vanhemmat, poliisi, koulu). Jos nimittäin haluat saada kritiikkisi julki.

Kunniaa reissumiehelle
Kirjoittamisen tässä vaiheessa kuulin, että Tapio Rautavaasa on kuollut. Vieraan ihmisen poismeno ei yleensä liikuta, mutta nyt on pakko tunnustaa, että pala nousi kurkkuun. Vaikka Tuohitorvi ei Rautavaaraa keikoilla soittanutkaan, ovat varhaimmat mieleeni jääneet kappaleet juuri noita 50-luvun alun Tapsan menestyksiä. Myöhemmin sitten Tuohitorven alkuaikoina säestimme Tapsaa muutamilla keikoilla ja tapasimme muuten vain jossain yhteisillä keikoilla. Ja Tapio Rautavaara oli aina oma rehellinen itsensä. Erikoinen esiintyjä siinäkin mielessä, että lavalta häntä ei tahtonut saada pois kulumallakaan.

Toinen saman aikakauden, 50-luvun suursuosikki, oli Annikki Tähti. Muistan ensimmäisiä askeleitani ko. taiteenlajin saralla olleen Olavinlinnan balladin laulelu sukulaisten lystiksi. Tietysti mielessä kävi silloin: pääsispä joskun levyllekin laulamaan niin kuin Annikki.

Tuskin olisin uskonut, jos joku olisi silloin sanonut, että pari vuosikymmentä myöhemmin sama Annikki Tähti tulee pyytämään nimikirjoitusta omalle pojalleen, joka hoilailee Alwarien kappaleita. Ja uuden Tuohitorven keikka- ohjelmistoon tulee kyllä kuulumaan Reissumies ja Joutsen.

Muisteli Jukka Rautiainen, Lakeuden kutsu 1/1979