Hard Pressure

Pasi Annala (basso), Olli-Pekka Försti (rummut), Ari-Jukka Luomaranta (kitara), Matti Porre (kitara), Jukka Heikkilä (kosketinsoittimet)

"Hard Pressure on bändi, joka ei vain seiso sanojensa takana vaan myös kaatuu niiden kanssa", todettiin vuonna 1988 ilmestyneen Kipinänvaalijat kokoelmakasetin kannessa. Yhtyeeltä oli kokoelmalla mukana kappaleet James Gallahan ja I didn't feel like swimming.

Matti Porre muistelee:
"Hard Pressure is the best hard rock group in Härmä" oli töherretty hiilellä Alahärmän Haarusjärven uimakopin seinään. Ja tottahan se oli, kun itse sen olimme raapustaneet.

Kuudennella luokalla - vuosi oli ehkä 1981 - luokkakaverini Förstin Olli-Pekka sai rummut. Kulnevintien autotallissa kuulin ensimmäistä kertaa, miten rummut jytisivät ja päälle Kalliokosken Jari veti sähkökitarasta voimasointuja. Pääni meinasi räjähtää. Oma kitara oli saatava heti ja syntymäpäivälahjaksi sainkin Sakai SG:n Seinäjoen Soitinkaupasta. Kytkin sen Dux-stereoihimme.

Opettelin soittamaan ja pian Olli-Pekka toi rummut vanhan kaksfooninkisen talomme vintille. 1700-luvulla rakennetun talon lähes puolen metrin paksuinen kurkihirsi värisi ensimmäistä kertaa rockin alkuvoimasta.

Pian kävi ilmi, että samalla luokalla oleva Ari-Jukka "Hatze" Luomaranta soitti myös kitaraa: Hard Pressure oli syntynyt. Jari siirtyi soittamaan bassoa, mutta jäi pian pois, sillä moottorit voittivat soittopelit.

Soitimme tietysti hard rockia: mitä selkeämpi riffi, sen parempi biisi. Purple, Rainbow, Priest ja Saxon, mutta kaikkein kovin oli ZZ Topin Tush. Omia biisejä eli riffijonoja alkoi syntyä ihan yrittämättä. Laulajaa emme riffien keskelle vielä kaipailleet.

Mopoilimme säännöllisesti Ylihärmään Tammisen Jussin soitinliikkeeseen ihmettelemään uusia efektejä, kitaroita ja vahvistimia. Jussin räväkät mielipiteet ja tokaisut sävähdyttivät ja niitä ruodittiin hiekkamontun reunalla jälkeenpäin ja vielä vuosia myöhemmin.

Otin kaksi kitaratuntia ylihärmäläiseltä tanssimuusikolta, kunnes hän lähti Beritin bändiin ja lupasi soittaa, kun palaa kiertueelta. Odotan soittoa vieläkin, mutta opin häneltä Rainbow’n All night longin riffin. Kiitos.

Talvella treenasimme yleensä Olli-Pekan vanhempien autotallissa. Eräänä talvena saimme kuitenkin päähämme lämmittää Eskon Pesäksi ristityn vinttimme juuri silloin, kun pakkasta oli -30 astetta. Olimme rakentaneet vintille lastulevystä lavan ja lavan päälle rumpukorokkeen. Pattereiden suhistua koko päivän asteet nousivat yli kymmeneen ja pystyimme soiton ajaksi riisumaan hanskat. "Keikalle" saapui yleisöäkin, sillä kaverimme Simo mopoli kuuntelemaan seudun kovinta hard rockia kymmenen kilometrin päästä, turkishaalarit päällä.

Joulukuussa -83 nyrjähti pää Seinäjoen Sokoksen lehtihyllyllä. Tuntui käsittämättömältä, että niin hyödyttömästä asiasta kuin kitaransoitto ilmestyi joka kuukausi kalliille paperille painettu paksu aikakauslehti, Guitar Player. Englannin numero nousi kohisten todistuksessa. Koska omia biisejä syntyi, menimme kirkonkylälle Kaimix-studioon. Tynin Kain kasiraita-Tascam tallensi kaksi riffiteosta: Limited Edition ja Ei saa peittää, jonka nimi napattiin tietysti Eskon Pesän sähköpatterin kyljestä.

Laulajattomuus alkoi kaihertaa. Tiesimme nimeltä ainoastaan yhden miespuolisen rocklaulajan (naispuolinen ei silloin käynyt mielessäkään), mutta Kallion Timo oli jo toisessa bändissä, Michiganissa, joka oli vanhempien moottorikerholaisten bändi. Emme uskaltaneet edes kuvitella, millaista olisi itse laulaa julkisesti.

Hatze innostui kätevänä kaverina tekemään läpinäkyvän pleksibasson. Seuraavaa projektia hän suunnitteli jo pidempään. Malli oli oma, jossa vaikutteita Eddie Van Halenin "Shark"-Ibanezista, joka oli Women and Children Firstin takakannessa. "Mary" oli jo varsin vaikuttava keppi.

Loppuvuodesta 1985 Härmät-lehdessä oli pikkuilmoitus. Yleisradion toimittaja Risto Vuorinen ja läänintaiteilija Pertti "Veltto" Virtanen kyselivät, onko oikeaa Härmä-rockia olemassa. He etsivät ala- ja ylihärmäläisiä bändejä, rockin alkujuurta, myyttistä härmää.

Rohkeutta kerättyäni nostin puhelimen luurin ja kerroin, että on täällä ainakin me. Michiganin lisäksi emme olleet törmänneet muihin paikallisiin bändeihin, vaikka Haapalan Vesa ja Jari olivat koulun diskossa Purplea ja Sabbathia vääntäneet ja bändin nimi oli keikkajulisteessa kirjoitettu väärin: Strombringer. Seurakuntanuorissa toki oli soittajia, mutta siinä missä me värjöttelimme pakkasessa ja hämärässä ulkona, seurakuntanuoret loistivat mielikuvissamme lämpimän eteerisessä valossa sisätiloissa, kalliiden soittokamojen ympäröiminä, mutta rockittomina. Henkinen välimatka oli mittaamaton.

Joulukuussa matkasimme Kauhavan AMS-studiolle radiobiisiä äänittämään. Pernaan huoltoaseman pihalle saapui kovassa pakkasessa aamukahdeksalta univelkainen Kimmo Ahola melkein suoraan keikalta. Valtavalta tuntuvassa studiossa syntyi proge-eepos Breaking the Pieces of Atmosphere. Alussa arpeggiokitaroita, lopussa paatosta ja vuorottaisia kitarasooloja. Tarkaamossa ollut Oberheim-syna pääsi introon mukaan. Skädämin Rockheart yritti ostaa Polytone-kitaravahvistintani, jonka olin Tammisen Jussilta ostanut. En myynyt. Myöhemmin huomasin, että se oli erityisen mainio vahvistin jazz-musaan, joten myin sen.

Sitten talvipäivänä tuli puhelinsoitto Kunnarin Mikolta: Veltto ja Risto olivatkin jo Härmässä ja haastattelu pitäisi tehdä heti. Se päätettiin tehdä Hatzen luona, jossa Härmä-rockin tutkimusmatkailijat pian jo odottelivat isäntäväkeä. Hatze kertoo: "Muistan kun isän kans tultiin kettutarhalta talvikelissä välikoppaescortilla kotiin ja Veltto minkkiturkissa, Risto ja Kunnarin Mikko oli siinä pihalla, isä tuumas että 'mitä ristuksia täälä on?'".

"Presö. Onko se niinkuin kova paine?" Veltto kyseli, vaikka olimme jo pudottaneet nimestämme etuosan pois. Jouduimme tunnustamaan, ettei Pressure ollut tehnyt vielä yhtään keikkaa. Mikko nappasi haastattelun lopuksi yhteiskuvan.

Biisi ja haastattelu kuultiin 17.12.1985 Rockradion Kovan päivän illan Härmärock-spesiaalissa. Meidän lisäksemme mukana olivat Michigan Alahärmästä ja Daisy Ylihärmästä. Härmässä oli kuin olikin rockia! Yhtenäiskulttuurin voima teki vaikutuksen: Naapurin nuori isäntä kertoi kuulleensa biisimme puolijoukkueteltassa Sodankylässä, armeijan leirillä.

Saimme kohta neljännen jäsenen, kun Annalan Pasi liittyi soittamaan bassoa. Lähes maanlaajuisen kuuluisuutemme jälkeen soitimme vihdoin ensimmäisen keikkamme - joka taisi olla myös ainoa - Voltin Väinölässä. Keikkapaikan pihaan ajettuamme hämmästelimme ulko-oven vieressä olevaa julistetta. Keikalla oli toinenkin bändi! Ja se oli jo pystyttänyt lavalle valtavat äänentoistokamat. Kauhavalaisen Black Rollersin miksaajan kanssa saimme onneksi sovittua, että käytämme PA-kamoja ja saamme miksauksen 50 markan korvausta vastaan. Myöhemmin ilmeni, että miksaaja ja bändin manageri oli Seppo Sallinen (Hard Rock Sallinen).

Lyhyt ja sekalainen keikkamme sisälsi ainakin Anssi Tikanmäen Voi veljet, uunituoreen radiohittimme ja pari riffijonoa. Encorena kruunasimme linjakkuutemme Kolmannen Naisen Krokotiilikuppilalla.

Keikan jälkeen alkoi Pressuren paine pikku hiljaa hiipua: ilman laulajaa emme päässeet eteenpäin ja hard rockin lumo himmeni. Kalastusretkellä Purmojärvellä Hatze naureskeli mukaan ottamilleni korvalappustereoille alkuillasta, mutta aamuyöllä hän jo lainasi niitä.

Radiosta äänittämältäni kasetilta hänelle kolahti Stevie Ray Vaughan ja se oli miehelle menoa. Oma mielenkiintoni alkoi suuntautua ylioppilasrahoilla ostetun Tascamin neliraiturin myötä alternativeen ja biisien värkkäämiseen. Kitarasankarius ei enää kiinnostanut. Metallin kelkkaan emme ehtineet emmekä halunneet. Loppuaikojen treeneissä Olli-Pekka esitteli postimyynnistä tilaamaansa levyä. Levyn kannessa oli salamoita ja musiikki kuulosti melodiattomalta jumputukselta. Hatzen kanssa pyörittelimme päätä Metallican huonoudelle. Loppuaikoina kaverimme Jukka Heikkilä liittyi soittamaan syntikkaa ja äänitimme pari biisiä (James Callahan, I didn’t feel like swimming) Kunnarin Mikon Kipinänvaalijat-kokoelmakasetille. Niillä uskalsin jo haparoiden laulaakin.

Vaikka Hard Pressuren / Pressuren saavutukset jäivät melko vaatimattomiksi, se oli kahdelle jäsenelle ensimmäinen sukellus musiikkiin, josta tuli pysyvä osa elämää, Hatzelle ammattikin. Soitinrakentajamestarina Ari-Jukka on erikoistunut etenkin gypsy jazz -kitaroihin ja on maailman arvostetuimpia "luthiereja" (AJL-Guitars). Hot Club de Finlande -kokoonpanon kanssa Hatze on tehnyt levytyksiä ja soittanut useiden solistien kanssa Skandinaviaa ja Euroopaa myöten. Itse soitin myöhemmin mm. bändeissä Moneypulators, Laura Lähde & Näkymätön Koira ja Soft Furniture, joilla päädyttiin jo keikoille, studioihin ja poptaidenäyttelyynkin. Musiikki on yhä pysynyt harrastuksena ja Tascamin neliraituri autotallistudiossa edelleen käytössä.