Rockin institutionalisoituminen

Luento Seinäjoen Rockinstituutissa 17.3. 1990.

Luennoitsijat: lentokapteenit Simo Frangen ja Pasi Heikura. Ylöskirjaaja: Latvis, Botnia Beat 2/1990

1. Rockin ja institutionalisoitumisen suhde ja käsite-erittely
Jotta tietäisimme, mistä asioista on puhe, kun puhumme rockin institutionalisoitumisesta, meidän on syytä määritellä käsitteet rock ja institutionalisoituminen.

1.1. Rock
Rock on englantia ja tarkoittaa suomeksi rokkia. Rokki on 1960-luvun alkupuolella kehittynyt musiikkimuoto, josta varsin nopeasti tuli yleismaallista nuorisomusiikkia. Rockin merkittävin edeltäjä oli Yhdysvalloissa kehittynyt rock and roll, jonka ensimmäiset tunnetut esittäjät olivat Bill Haley ja Elvis Presley. Alkuaikoina rock and roll oli leimallisesti countrymusiikin sekä mustan rhythm and bluesin sulauma, jolloin siitä käytettiin nimitystä rockabilly.
Tässä esityksessä ymmärrämme rockin varsin laajasti ja tarkoitamme sillä kaikkea kovaäänistä ja perin yksinkertaisiin musiikillisiin ratkaisuihin perustuvaa nuorison suosimaa metelöintiä, jota muusikot alikaansaavat useimmiten sähköisesti vahvistettujen kitaran, basson, rumpujen, koskettimien ja suun avulla.

1.2. Institutionalisoituminen
Instituutiohan on poliittisen, sosiaalisen tai uskonnollisen elämän suhteellisen pysyvä muoto, joka perustuu tapaan tai oikeudellisiin säädöksiin. Instituutiossa jäsenten käyttäytyminen on sopusoinnussa sekä ryhmän sisäisten normien, että myös yhteiskunnan vaatimusten kanssa.
Institutionalisoituminen taas tarkoittaa jonkin muuttumista instituutioksi eli jonkin asian laitostumista.
Näin ollen kun puhutaan rockin institutionalisoitumisesta, tarkoitamme sitä, että rockista tehtäisiin poliittisen, sosiaalisen tai uskonnollisen elämän suhteellisen pysyvä muoto, joka perustuu tapaan tai oikeudellisiin säädöksiin. Ja sitä, että rockyhteisön jäsenten käyttäytyminen saatettaisiin sopusointuun paitsi ryhmän sisäisten normien, myös yhteiskunnan vaatimusten kanssa.

1.3. Rockin ja institutionalisoitumisen herättämät mielikuvat
Yleistä on, että rokkiin liitetään termejä, kuten nuorekkuus, kokeilevuus, fyysisesti virkistävä, vapaus, rentous ja itsenäisyys. Sen sijaan institutionalisoituminen nostaa esille sanat: vanhuus, normisidonnaisuus, jäykkyys ja ylhäältäpäin ohjattavuus, pystyyn kuolleus.
Ja yleistä on se, että nämä rokkiin liitetyt termit mielletään positiivisiksi ja institutionalisoitumiseen liitetyt termit mielletään negatiivisiksi.
Mutta juuri tässä ihmiset menevät pahasti metsään. Äkkiseltään toki näyttää järkeenkäyvältä suhtautua myönteisemmin nuorekkuuteen, vapauteen, rentouteen ja itsenäisyyteen kuin vanhuuteen, normisidonnaisuuteen, jäykkyyteen ja ylhäältä ohjattavuuteen.
Mutta jos hylkäämme pinnallisen katsauksen ja tarkastelemme asioiden perusteita, toteamme vanhakantaisen ns. vapaan rokin olevan taantumuksellinen jäänne ja institutionalisoitumisen uusi demokraattinen päämäärä.

1.4. Mihin tämä asiain tola on johtanut?
A) Orkestereita syntyy ja hajoaa ilman etukäteissuunnitelmia vailla kokonaisnäkemystä — usein jopa pelkän alkoholin tuoman epävakaan tunnetilan johdattelemana.
B) Koossa pysyvät orkesterit kamppailevat keskenään verisesti työmahdollisuuksista ja suosiosta.
C) Säveltäjien, sovittajien ja sanoittajien on haaskattava aikaa alati vaihtuvien trendien seuraamiseen ja luomiseen, jotta heidän yhtyeensä menestyisi muita paremmin, eivätkä näin voi rauhassa toteuttaa lahjojaan.
D) Yleisö suhtautuu suurimpaan osaan orkestereista ylimalkaisesti ja ailahtelevasti. Tällainen tilanne saattaa menestyvien orkestereiden muusikot lähes epäinhimillisen suorituspaineen alaiseksi, matkustamaan liian kaukana toisistaan oleville esiintymispaikoille ja alistumaan mielivaltaisesti heilahtelevan maun oikkuihin orjallisesti. Massasuosio antaa muusikoille myös perusteetonta uskoa omaan kapasiteettiin, mikä johtaa tähtien epärealistiseen ihmiskuvaan joka törmätessään tosiolevaiseen maailmaan kykenee jopa romahduttamaan herkkien taiteilijoiden mentaalisen järjestyksen.
E) Epäsuosittujen orkestereiden tilanne on lähes yhtä huono. Heille tilanne aiheuttaa turhautumista, motiivikonflikteja, alkoholismia ja idiotiaa.
Nimittäin vapaan kilpailun läpitunkema rokki estää demokratian toteutumisen, kun taas tarkasti mietitty ja puntaroitu instituutiomalli takaa demokratian toteutumisen kauniilla tavalla.
Eli havaitsemme, että on väärin liittää rokkiin positiivisia ja institutioihin negatiivisia mielikuvia. Tässä olisi ilman muuta asennekasvatuksen paikka, mutta tässä tunnin luennollamme emme ehdi sitä toteuttaa, vaan meidän on kiirehdittävä hahmotelmassamme eteenpäin.
Toivomme kuitenkin, että luennon jälkeen lähdette levittämään sanaa esimerkiksi jakamalla lennäkkejä oppilaitoksissa ja päiväkodeissa, noissa tulevien rokkareiden pesäpaikoissa.
Rokin demokratisointi eli tasa-arvon toteuttaminen rockin kentässä
Lienee tarpeetonta perustella miksi jonkin asian — siis tässä nimenomaisessa tapauksessa rokin — tulisi olla demokraattista. Demokratia eli tasa-arvo ihmisten kesken on mainittu sekä maamme Perustuslaissa että Yhdistyneiden Kansakuntien Ihmisoikeuksien julistuksessa.
Emmehän me enää tässä iässä kysy, miksi aurinko paistaa!

Mainitsen nyt kuitenkin erään seikan, mikä osoittaa rockyhtyeen suorastaan kaipaavan demokratiaa eli tasa-arvoisuutta. Rock-yhtyeen peruskokoonpano on ns. kolmikanta eli kitara, basso ja rummut. Samalla tavalla kypsälle demokratialle on ominaista kolmikantaperiaate eli ns. vallan kolmijako, mikä tarkoittaa lainsäädäntö-, toimeenpanoja tuomiovallan erottamista toisistaan.

2.1. Mitä sitten on tehtävä?
Jotta tasa-arvo toteutuisi rokin kentässä, on rokin kentälle luotava selvät säännöt ja valvottava, että näitä sääntöjä noudatetaan. Tällä hetkellähän selviä pelisääntöjä ei ole ja tilanteen kaaosmaisuus on kaikkien nähtävissä.

Demokratian toteutuminen nykyään
- Yleisön suosio ei ole millään lailla verrannollinen tehdyn työn määrään, yhtyeiden jäsenten hyvyyteen ihmisinä tai edes aikaansaadun musiikin laatuun. Jopa keikkapalkkiot ovat eri yhtyeillä eri suuruisia. Samasta työstä ei saada samaa palkkaa. Kuka tahansa ihminen voi ostaa minkä tahansa levyn täysin ennustamatta ja toisten levyjä vielä enemmän kuin muiden.
- Tasa-arvo ei toteudu yhtyeiden kesken: Eppu Normaalin levyjä myydään kymmeniä tuhansia, mutta Jimi Tenor & Shamansin vain satoja. Jotkut yhtyeet esiintyvät täysille saleille, toisten yhtyeiden keikoille tulee korkeintaan yhtyeen jäsenten kaverit, ja kaikilla soittajilla ei ole edes kavereita, jolloin yleisöä ei ole ollenkaan.
- Myöskään yleisö ei ole oikeudenmukaisessa asemassa: demokratiaan kuuluu yksilön vapaa mahdollisuus valita orkesteri, jota haluaa kuunnella, ja vallitseva tilanne on johtanut siihen, että toisia orkestereita näkee liian usein eikä toisia näe koskaan.
- Vapaus matkustaa paikasta toiseen toteutuu niinikään eriarvoisesti. Toiset yhtyeet eivät koskaan saa nauttia paikkakunnanvaihdosten vapaudesta.
- Voiko tällaista tapahtua vielä vuonna 1990 sivistyneeksi itseään kutsuvassa pohjoismaisessa demokratiassa? Näemmä voi.

2.2. Soittotaito
Soittotaito on vanha porvarillinen jäänne, joka keinotekoisesti jakaa yhtyeitä eri kategorioihin. Yhtyeen työskentelyä saattaa nykyään haitata se, jos he eivät osaa soittaa.
Tästä on päästävä eroon! Biisien olisi oltava sellaisia, joita mikä tahansa yhtye pystyy soittamaan. Tällainen ideaalitilanne ei tietenkään voi toteutua, jos yhtyeiden annetaan vanhaan malliin itse määrätä keikkaseteistään.
Keikkaseteistä tulisi päättää joko vuosittain tai viiden vuoden välein rockinstituutissa. Tällöin tehtäisiin esimerkiksi 15 biisiä, joita yhtyeet saisivat soittaa keikoillaan. Alkuvaiheessa yhtyeet saisivat valita biisijärjestyksen itse. Mutta kehityksen korkeammassa vaiheessa biisijärjestyksenkin pitäisi olla joka keikalla ja joka bändillä sama, jottei bändeille tulisi houkutusta halpahintaiseen psykologiseen kikkailuun.

2.3. Välineiden standardisointi
Pelkkä biisien yhdenmukaistaminen ei vielä riitä. Vaikka biisit olisivat kaikilla samat, bändit voisivat vielä harjoittaa epätasa-arvoista toimintaa esiintymällä yleisön edessä paremmilla laitteilla kuin naapurikylän yhtye.
Tämän takia on välttämätöntä, että yhtyeiden käyttämät soittimet standardisoidaan. Ennen kuin siirrytään käyttämään T- kaupan sinivalkoisia soittimia, voidaan tässä vaiheessa ottaa mallia tamperelaisen Alivaltiosihteerin laitteistosta. Alivaltiosihteerihän on yhtye, joka on tehnyt huomattavasti uraauurtavaa työtä rockin institutionalisoimisessa ja tasa- arvoistamisessa.
Alivaltiosihteerin laitteet ovat tällä hetkellä: basso — Fender Precision, bassovahvistin — Rolandin SB-100 combo, kitara — Fender Telecaster, Kitaravahvistin — Vox AC-30 combo, rummut Tama, jossa 18-tuumainen bassari, yksi etutomi, yksi lattiatomi, yksi ridepelti ja kaksi crashpeltiä.
Ei tietenkään riitä että ainoastaan yhtyeet standardisoivat ja tasa-arvoistavat omat soittimensa, vaan myös jokaisella keikkapaikalla on oltava samanlaiset PA-laitteet ja miksauspöytä. Sekä tulevaisuudessa myös samanlainen miksaaja. Miksaaja voisi olla pitkätukkainen, hieman sänkinen ja jonkin verran kaljamahaa omaava

2.4. Esiintymispaikkojen standardisointi
Paitsi laitteidensa puolesta, myös esiintymispaikkojen puolesta on maamme yhtyeiden oltava tasavertaisessa asemassa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikkien esiintymislavojen on oltava samankokoisia saleja, joissa on samanverran tuoleja. Ja tässä tullaan tärkeään seikkaan: jotta akustiset olosuhteetkin olisivat yhtälaiset, on myös yleisöä oltava aina samanverran eli himpun verran yli puoli salillista.

2.4.1. Yleisön standardisointi
Jotta yleisöä olisi aina samanverran, on yleisöäkin ryhdyttävä kouluttamaan. Ja tämä koulutus ei saa rajoittua siihen, että yleisö osaa hankkiutua paikalle tiettyyn aikaan tietyn suuruisena. Vaan yleisölle on opetettava, miten reagoida millaiseenkin kappaleeseen.
Epäonnistuneet keikat häviävät jäytämästä maamme rockväkeä, kun yleisö on aina mukana meiningissä.
Yleisökoulutuksessa kaikkien ei välttämättä tarvitsisi osallistua samoihin suuntautumisvaihtoehtoihin, vaan koulutuksessa voitaisiin jakaantua mielenkiinnon mukaan erilaisiin ryhmiin.
Olisi niiden ryhmä, jotka lavan edessä nostavat käsiään pystyyn ja oksentavat naapurin taskuun. Sellainen ryhmä, joka seuraa kriittisesti ja erittäin tarkkaavaisesti keikkaa salin reunalla eikä missään tapauksessa reagoi mihinkään mitenkään. Ja sellainen ryhmä, jonka jäsenet kiertelevät salissa seuraa metsästäen.

2.5. Bändin nimien määrän rajoittaminen
Jottei bändi pääse erottumaan muista epädemokraattisesti nimellään, on käytettävissä olevien nimien määrä syytä rajoittaa vaikkapa neljään. Ne olisivat Alivaltiosihteeri, Eppu Normaali, Lapio ja Guns and Roses. Näihin sitten liitettäisiin järjestysnumero perään aina sen mukaan kuinka mones yhtye on sen ottanut käyttöönsä. Keikkamainoksessa voisi lukea: Tänään Seuraintalolla tanssit, esiintyy Guns and Roses XVI, Alivaltiosihteeri I ja Lapio LV!
Yhtyeitä ei tietenkään voi olla kuinka monta tahansa, jotta rockkenttä voi toimia suunnitelmallisesti ja jotta jokaiselle yhtyeelle järjestyy täsmälleen yhtä monta keikkaa. Yhtyeitä voisi olla vaikka 200. Näin jokainen pääsisi esiintymään esim. Amapolaan vuodessa kerran.
Levytyssopimus olisi kaikilla 200 yhtyeellä. Jokainen pääsisi tekemään levyn esim, joka viides vuosi. Näiden yhtyeiden joukkoon otetaan uusia yhtyeitä sitä mukaa kuin vanhoja kuolee pois. Valintakriteerinä toimii jonolaki eli ilmoittautumisjärjestys. Eli rock-yhtyeeksi pääsyä saattaa joutua odottamaan hyvinkin kahdeksan vuotta. Mutta kyllä se kannattaa, koska rock on elämäntapa ja rajaton riemu!

2.6. Trendien järkiperäistäminen
Nykyään luovilla ihmisillä menee aikaa hukkaan, kun täytyy seurata, mikä trendi milloinkin on päällänsä, tulossa tai menossa. Uuden levyn olisi myytävä miljoonia. Voimavaroja haaskautuu.
Järkevämpää on, että trendit eivät vaihtele sattumanvaraisesti tai pelkästään markkinavoimien tahdosta. Lisäksi trendin vaihtuminen toiseksi on rajaltaan hämärää. Joskus on jopa useita trendejä päällekkäin.
Trendit pitää julistaa Vateva-tyylisillä messuilla viideksi vuodeksi kerrallaan. Näin bändit voivat valmistautua huolellisesti vaikkapa vuoden 1995 trendiin jo vuonna 1990!

2.7. Makusegmenttien minimoiminen
Nykyään yleisössä on useita kohderyhmiä eli makusegmenttejä. Tämäkin rassaa artistia ja tuottajaa. Mutta kun bändit, biisit, laitteet jne. standardisoidaan, makutottumukset muuttuvat vähitellen kaikilla samoiksi.
Sitten voidaan alkaa työ, spontaanin ja laadukkaan ja menestyksekkään ja kapinallisen — aidon rokin tekeminen! Töitä on siis paljon. Viime aikoina yhä useammat ihmiset ovat alkaneet ajatella samoin kuin mekin. Hajanainen yksilötoiminta ei kuitenkaan riitä. Rockelämän rationalisoijan on oltava hyvin organisoitu, riittävän vahva, uskottava ja spontaani. Tarvitsemme siis rockinstituutin.

3. Yksi yleisinstituutti ei riitä
- Rock-elämän spontaanin voiman kanavoimiseksi yhteisen hyvän puolesta tarvitaan siis panostamista ja satsaamista. Ehdotammekin valtion varoin perustettavaksi spontaanin yhteisön, rock-instituutin. Tai oikeammin, yksi institituutti ei riitä moniarvoisuuden toteuttamiseen. Maoa lainataksemme: ’’antaa kaikkien instituuttien hakea valtion määrärahoja”.

- Tarvitaan ensinnäkin känni-instituutti. Se keskittyisi tutkimaan rockelämään olennaisesti kuuluvan alkoholin erilaisien käyttötapojen edullisuutta, käytännöllisyyttä ja hyötynäkökohtia. Suurkuluttajien ja kohtuukäyttäjien koulukunnat pohtisivat viimein yhdessä ko. kulutustapojen etuja ja haittoja syvällisesti.
Erityisesti työryhmät ponnistelisivat intomielisesti selvittääkseen, montako isoa tuoppia on optimaalisinta nauttia ennen esiintymistä.
Opetusministeriön asettama Känni-insitituutin komitea pääsisi vihdoin selvittämään, mitkä alkoholilaadut ovat merkittävimpiä luovuuden maksimoinnissa. Tiedelehdet otsikoisivat: ’’Kossu parantaa bassokuvioita” tai ’’keskioluen kulutus on suoraan verrannollinen kertosäkeiden laatuun”.
Ehkä tärkein tutkimushaara keskittyisi mittaamaan tieteellisesti, miten monella nautitulla kuutiolitralla 100 %:seksi muutettua alkoholia artisti saa kehitettyä rentun eli kännääjän maineen. Tämä helpottaisi huomattavasti ns. Irwin- koulukunnan taiteilijoiden elämää ja tasoittaisi entistä useamman laulajan tietä koko Suomen kansan arvostamaksi ihmiseksi. Känni-insituutin työsarka on siis mittaamaton. Aihepiiri yltää perinnöllisyys-tieteellisestä tutkimusongelmasta ’’Jos rokkari-isä juo, tuleeko lapsesta kriitikko” aina tiukan fysikalliseen probleemiin ’’Esiintymislavan korkeuden korrelaatiot nautitun alkoholin aiheuttamiin lavaltaputoamisiin”.

- Fani-instituutti keskittyisi artistien ja yleisön välisen suhteen tutkimiseen. ’’Onko kohteliasta kutsua fani takahuoneseen heti ensimmäisen keikan jälkeen?”, ’’Voiko faneihin suhtautua niinkuin ihmisiin?”, ’’Miten käyttäytyä ensivierailulla fanin vanhempien luona?” ja ’’Miten tavata muita faneja omaa ihailijaa loukkaamatta?” ovat kokeneemmallekin rokkarille hämäriä kysymyksiä.
Instituutti järjestäisi rokkareille erityisiä yleisönottokursseja, jolloin on tilaisuus kokeilla erilaisia lavapresencejä tarkoin valitulle satunnaisyleisölle. Avoimen mielipiteidenvaihdon ja herruudesta vapaan dialogin avulla esiintyjien vuorovaikutustaidot yleisön kanssa paranisivat oleellisesti.
Erityisillä talvipäivillä kurssitettaisiin myös faneja ilmaisemaan paremmin positiiviset tunteensa. Ihanne olisi, että jokaisessa keikkapaikassa on muutaman kymmenen hengen diggariyleisö, joka tanssii jokaisen bändin mukana ensimmäisestä kappaleesta lähtien.
Vakavasti asiaansa suhtautuville ammattilaisfaneille tarjottaisiin myös koulutusta. Takahuonekeskustelukursseilla faneille opetettaisiin ’’onksteilläpaljonkeikkoja” -kysymysten lisäksi arsenaali muita keskustelunaiheita aina kitarankielten vahvuuksista ihmissuhdeongelmiin ja filosofisiin kysymyksiin asti.
Instituutti panostaisi myös tiedottamiseen. Esimerkiksi bändäreiden ammattikuntaa ei tänä päivänä ole tarpeeksi informoitu siitä, että elämme monogamisia eli yksiavioisia ihmissuhteita suosivassa yhteiskunnassa, jossa ylimääräisen ihmissuhteen alkaminen esiintymismatkoilla aiheuttaa muusikoille ylittämättömiä syyllisyydentunteita ja epätietoisuutta oikean ja väärän rajoista.

- Kapinainstituutti on kiireellisimpien instituuttien joukossa. Rockin perusluonteeseen kuuluva kapina on hioutunut nykyisistä yhtyeistä pois vapaan kilpailun vuoksi. Instituutti valistaisi rokkareita kapinoinnin historiaan, Suomen valtiomuotoon ja erilaisiin protestiliikkeiden pääperiaatteisiin.
Vallitsevat hajanaiset rockin kapinan hengissäpitoyritykset ovat liiallisen suuntaamattomuuden ja harkitsemattomuuden vuoksi tehottomia aina naurettavuuteen saakka. Siksi tarvitaan tietoa yhteiskunnan mekanismeista, parlamentaarisista ja ulkoparlamentaarisista vaikuttamisen muodoista ja muutospyrkimysten historiasta, jotta kapinalla olisi tehoa ja muutoksilla reaaliset mahdollisuudet toteutua.
Näin rockille palautuisi sen alkuperäinen funktio moittia taukoamatta kovalla äänellä auktoriteetteja, valtiota, opettajia ja vanhempia.

Muut mahdolliset instituutit
a) Rokin koulutus on maassamme lähes olematonta. Pitäisi perustaa korvakuulokonservatori, jossa opiskellaan rokkia. b) Rokkifiiliksen laitos, jossa opetellaan ehkäisemään hienhajun poistajien vaikutukset. Loppukokeessa pitää selviytyä vuosi viidellä markalla ja koko ajan kännissä.
c) itseopiskeluinstituutti, jossa opettajalta ei saa kysyä mitään.

Muuta kiireellistä
Musiikkiehtosopimusneuvottelut pitää mitä pikimmin käynnistää, koska on ilmennyt, ettei yleisö pidä kaikesta musiikista ja esiintyjät eivät saa kaikesta musiikista sellaista vastaanottoa kuin he haluaisivat.
Pitää perustaa kuuntelijoiden ja Rokkarien Liitot, jotka neuvottelevat kerran vuodessa, millaista musiikkia pitää tehdä. Jos neuvotteluratkaisua ei saada aikaan, voi toinen osapuoli mennä lakkoon.
Näin kokeneiden muusikoiden hankkima tietotaito ei muuttuisi turhaksi tai leviäisi tehottomasti suullisena perinteenä vaan olisi vapaasti saatavilla Suomen Akatemian kirjastossa.

Luennoitsijat: lentokapteenit Simo Frangen ja Pasi Heikura. Ylöskirjaaja: Latvis, Botnia Beat 2/1990