Jack Meatbeat & the Underground Society

MkI (1989-1992)
Vesa Hellsten (laulu), Jukka Suksi (kitara), Pekka Hellsten (kitara), Hannu-Pekka Björkman (kitara), Marko Perälä (basso), Petri Mukkala - rummut

MkII (1992-)
Eduardo Martinez (laulu), Jukka Suksi (kitara), Pekka Hellsten (kitara), Marko Perälä (basso), Petri Mukkala (rummut)

Arkistoartikkeli. Botnia Beat 2/1990

Ilmajokista Jack Meatbeat And The Underground Societya ("bändin nimi siinä missä muutkin", väittävät) on vaikea määritellä. Kuusikko taiteilee melodisen aussiekerman, tuimemman maanissoundin ja angloangstin risteyksessä. Vesa Hellsten (vox), veljensä Pekka (akustinen kitara), Marko Perälä (basso), Petri Mukkala (voodoo-rytmitys), Hannu-Pekka Björkman ja Jukka Suksi (sähköiset kitarat) muodostavat tiiviin ryhmän, joka parhaimmillaan pystyy luomaan innostavan persoonallista, melodista ja modernia rock & rollia.

LIVE
Livenä huomio kiinnittyy erityisesti Petrin räjähtävän energiseen ja standardikaavoja välttelevään rumputyöskentelyyn. ’’Sen voi kyllä sanoa että standardijuttuja on vältetty tietoisesti, koska ne on jo aika moneen kertaan käytetty. Joku New Model Army on samanlainen. Niilläkään ei ole mitään tavallisia rytmejä.”

Bändi viljelee kolmen kitaristin voimalla runsaasti maukkaita yksityiskohtia soittoonsa. Terävät kuusikieliset (ja yksi 12-kielinen!) pistävät pieniä pistohaavoja, jotka yllättäen repeävät avohaavoiksi raakojen kitararyöpytysten ansiosta. So good it hurts.

Herkullisista koukuista ei kuitenkaan vielä synny hyvää biisiä, vaan tarvitaan melodia tai jonkinlainen logiikka biisin kantavaksi voimaksi. Logiikkaa Meatbeatista etsivä löytää sitä varsinkin Markon jäntevistä bassokuvioista. Kaiken kruunaa Vesa Hellstenin maaninen lauluääni ja lavaolemus. Jos aivan pakko on hakemalla hakea bändille vertailukohteita, niin pitkällisen pohdinnan ja kuuntelun jälkeen suostun myöntämään, että Jack Meatbeat And The Underground Socityssä on jotain samaa kuin australialaisessa New Christs -yhtyeessä tai amerikkalaisessa The Fluid-orkesterissa.

KAVEREITA
Biisien synnyttämiseen on syytä paneutua hieman tarkemmin.
"Jos meitä vituttaa, niin silloin ei kyllä synny mitään". Haastattelija on hämmentynyt. Mitäs on ne rokkareiden puheet vitutuksesta inspiraation lähteenä? Jack Meatbeatin biisit vaativat hyvää fiilistä ja kaverihenkeä. "Me ollaan kaikki hyviä kavereita keskenämme. Me ollaan bändin treenikämpällä yhdessä ja sitten me lähdetään yhdessä bailaamaan".

Sanoitukset eivät aina ole hirveän iloisia.
"Meillä on tekstit sellaisia... niissä on kyllä angstia, sitä ei voi kieltää. Mutta me nauretaan kun me tehdään niitä. Että "nyt laitetaan oikein vittumainen kohta tuohon". Ei meidän musiikki ja tekstit mun mielestä ristiriidassa ole. Jos nyt otetaan joku "Psycho Beat", niin siinä lauletaan huuli virneeessä pirusta jotka hyppii hautausmaalla ja taputtaa karvaisia käsiään... evil creatures on the graveyard... clapping their hairy hands... Minusta se on aika hauskaa jos ne taputtaa karvaisia käsiään. Silloin ainakin kun mä oon pari kertaa itse nähny niitä..."" (epäuskoista naurua kaikilta osapuolilta) .

Bändillä on aikomuksensa julkaista omakustannesingle, mikäli kukaan muu ei innostu sitä kustantamaan (mikä olisi hyvä osoitus siitä, että tämä maa on kulkemassa kohti lopun aikoja). Sitä ennen saamme kuitenkin ihailla yhtyettä kauhajokelaisen Trash Can Recordsin mahdollisesti kesällä julkaistavalla neljän bändin kokoelma-ep:llä.

Eihän Jack Meatbeat And The Underground Society mikään täydellinen bändi ole, mutta kukapa sitä olisi ollutkaan sitten Iggy & Stoogesien päivien.

Teksti: Janne Mäki-Turja, Botnia Beat 2/1990

*****

Arkistoartikkeli, Botnia Beat 4/1990

Jaska Lihabiitti, kahden keikan ihme ja laulava transvestiitti tarjoilija rullaluistimilla.

5.8. kuluvana vuonna Ilmajoen rupukuusikko Jack Meatbeat & The Underground Society otti ratkaisevan askeleen pitkäaikaisen unelmansa toteuttamisessa ja sulloi itsensä sekä tarpeellisen soitinarsenaalinsa kirkkaanpunaiseen vm-68 Volvo linja-autoon ja otti suunnan kohti kahdentuvaa Eurooppaa. Tarkoitus oli hieman lomailla sekä keikkaa heittämällä ällistyttää paikallista maanalaista rokkiväkeä - mikäli joku vain huolisi rotankoloonsa rämistämään. Koska pojilla ei ollut mitään muuta valmiiksi suunniteltuna - ei siis ensimmäistäkään varmaa keikkaa - kuin reitti Suomi-Ruotsi-Tanska-Saksa-Ranska-Espanja-Portugali, oli ymmärrettävää, että bussin ummehtuneessa ilmassa väreili suuren seikkailun haamu.

Mitäänsanomattoman Ruotsi-Tanska -matkan jälkeen retkikunta huomasi olevansa Saksassa, joka näytti niin masentavan harmaalta kuin ’’uusi” Saksa vain voi näyttää. Saksassa kysyttiin ensimmäisen kerran keikkoja sen kummemmin yhdenkään osapuolen asiasta innostumatta. Münsterin lähellä sijaitsevassa Odeon-undergroundmestassa olisi muutaman päivän päästä soittanut Amerikan vara-stooges / blue cheer Mudhoney, mutta koska tarinamme sankarit ovat enemmänkin indie- kuin sub poppareita päättivät he jättää homman sikseen, kuten myös Saksanmaan - josta ei edes nakkikioskeja löytynyt - ja suunnata Volvon nokka kohti Ranskaa.

HUUMERATSIA
Ranskaan saavuttiin Belgian kautta, ja totisesti France kolahti heti! Pariisissa nuoret perverssimme vierailivat eräissäkin sex-esityksissä - eivät kuitenkaan esiintyjinä. Pariisi jäi sittemmin taakse ja uusi päämäärä oli Espanja. Eräältä huoltoasemalta ystävälliset suomalaiset huolivat mukaansa pari amerikkalaista liftaria, joiden kanssa matka kului leppoisasti kanttia kuunnellen. Hieman ennen Espanjan rajaa iski huumeratsia. Kytät kyselivät onko seurueella hasista tai muita huumausaineita ja saatuaan kieltävän vastauksen alkoivat penkoa bussin sisällä mitään kuitenkaan löytämättä. Poliiseista vanhin kysyi orkesterin nimeä, sen kuultuaan hoksasi ’’society” -sanan, tokaisi ilahtuneena ”aaah, socialist!” ja alkoi kuumeisesti luetella maailmankuulujen sossupoliitikkojen nimiä. On hyvä muistaa, että orkesterin kulkuväline oli räikeän punainen!

Nuhteettomat pojat pääsivät vihdoin Espanjan puolelle ja ankkuroituivat Zarauz-nimiseen pieneen pohjoiseen rantakaupunkiin, jonka juppinuoriso harrastaa 4 cm:n olutpaukkuja. ’’Vellihousujen touhua” mutisivat machojunttimme ja tilasivat kukin uuden litran tuopin. Seurue otti pari päivää hieman rennommin ja loikoili rannalla tummia espanjattaria kaukaa ihaillen. Eräänä päivänä rannalta palattuaan matkalaiset huomasivat bussinsa joutuneen luvattoman vierailun kohteeksi. Lukot oli tiirikoitu auki mutta kumma kyllä mitään ei oltu viety. Ilmeisesti asialla oli ollut siviilipoliisi.

VIIDEN TONNIN KYTKIN
Seuraavä maailmanvalloituksen kohde oli suunnilleen Helsingin kokoinen Santanderin kaupunki, jonne pääsyä haittasi temppuileva kytkin. Soitto paikalliselle Volvo-korjaajalle, joka kävi toteamassa kytkimen käyttökelvottomuuden. Seuraavana päivänä saapuneet varsinaiset korjaajat - jotka kutsuivat laulusolisti Vesa Hellsteniä Julio Iglesiakseksi - veloittivat kytkinremontista 120 000 pesetaa (n. 5000 mk) eli matkakassaan tuli kertaheitolla iso lovi. Suomipojat tarvitsivat hieman opastusta Santanderin sokkeloisessa klubiviidakossa, sillä ns. rock-meininki tuntui olevan underground sanan varsinaisessa merkityksessä. Kas, hyvinkin pian Jack Meatbeat & The Underground Society huomasi saaneensa ensimmäisen ulkomaan keikkansa UP-nimisestä mestasta, jonka omistaja ei osannut sanaakaan englantia. Bändi tapasi myös paikallisen piraattiradioaseman toimittajan joka antoi pojille hyödyllisiä osoitteita ja puhelinnumeroita. Keikkaa edeltävinä päivinä kerääntynyt jännitys purkautui sitten kuuman ja hikisen UP-klubin pienellä lavalla bändin kaikkien aikojen parhaimpana keikkana. Paikka oli lähes täynnä ja porukka koko sydämestään mukana - huhu ulkomaisesta bändistä oli siis levinnyt hyvin. Jotkut jopa tapailivat biisien sanoja, aplodit olivat kuin ukkosmyrksy. Encoret jäivät ’’vain” kahteen koska lihabiiteiltä loppuivat biisit!

Yhtyeen pirunpieksemät kitarat ja ankara tribaalirummutus siis kolisivat tulisille hispaanoille. Keikkapalkkio oli 10 000 pesetaa (n. 400,-) ja niin paljon ilmaista kaljaa kuin napa veti. Laittomia aineitakin tarjottiin auliisti, mutta pyhäkoulupoikamme tyytyivät vain seuraamaan klubin omistajaa paikalliseen transvestiittiklubiin, jossa he näkivät koko matkan kenties unohtumattomimman näyn: kaksimetrinen transutarjoilija, joka hoiti työnsä iloisesti laulellen ja rullaluistimillaan eteenpäin kiitäen.

Alkoi matka kohti Portugalia, reissun varsinaista määränpäätä. Matkan varrelta tehdyt varmistussoitot tiesivät luvata lukuisia keikkoja ja edelliseltä matkalta tuttuja ystäviä. Tullissa alkoivat kuitenkin suuret ongelmat. Laiska tullimies vaati poikaparoilta Garnet-asiakirjaa soittokamojen vuoksi, heillä ei sitä ole joten bändiä ei päästetä maahan. Ei auta itku, ei hampaidenkiristys, ei edes kitaran viritys. Isosti vitutuksissaan Society kääntää bussin nokan takaisin Espanjaan päin. Bändi jää Salamancan kaupunkiin, jossa runsaasti kapakoita omistava paikallinen mafiapomo (tms.) lupaa järjestää keikkaa, mutta josta ei paljon ilmaisen viinan, bändäreitten ja turhien neuvottelujen jälkeen tulekaan mitään, sillä Societyn pojat eivät ehdi odottaa keikkaa, koska rahat olisivat loppuneet kesken. Ja vielä kun batcavestaan karannut lepakko hyökkää pahaa aavistamattoman basistin kimppuun yhtye katsoo olevansa kypsä siirtymään Madridin isoon kaupunkiin.

SILMÄÄNKUSETUSTA
Madridissa seurue huomasi pahaksi onnekseen etsimiensä klubien lopettaneen toimintansa tai ainakin livebändien esiintymiset. Yhtyeelle suositeltiin kuitenkin paria klubia, joista molempiin saatiin keikka. Yasta-nimisen klubin keikka kuitenkin siirtyi niin kauaksi eteenpäin ettei soittokunnalla ollut aikaa jäädä sitä odottelemaan. Nähtyään paikallisessa Roadrunner-indielevykaupassa alennusmyynnissä Night of Iguanan ja Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Marsin levyjä pojat ilmeisesti näkivät itsensä saman kohtalon kourissa ja päättivät sisukkaasti heittää toisen ja samalla viimeisen keikan matkallaan. Paikan nimi oli AI Laboratorio, ja se oli ihan täynnä eeppisen lihabeat kompin iskiessä kuumassa ja kosteassa Madridin yössä. Keikka meni hyvin, joskaan ei yhtä hyvin kuin Santanderin keikka. Keikasta saatiin myös harvinaislaatuista kuvamateriaalia kun amerikkalainen rock-henkilö kuvasi performancen yhtyeen videokameralla. Varsinainen riemu repesi kun bändille ilmoitettiin, että keikkapalkkiota ei tipu koska he ovat juoneet koko rahan edestä ilmaista kaljaa. Siis silmäänkusetusta Etelä-Euroopan tyyliin.

Joskus aamuyöstä soittokunnan hoippuessa kaupungin katuja kitarat kainalossaan kohti bussiaan paikalliset stilettikunkut alkoivat ahdistella joukkiota, mutta aikansa tiirattuaan langanlaihoja, säälittävän näköisiä rock-otuksia päättivät he antaa näiden jatkaa matkaa.

Tarinamme sankarit olivat nyt lähes rahatonna, joten oli enemmän kuin luonnollista, että koti-ikävä alkoi vaivata poikain mieliä. Puolitoista kuukautta auringossa oli kohta vain muisto kun Society lähti paluumatkalle kylmään Pohjolaan. Enkä muista toki tähän loppuun mainita, että Espanjan ja Ranskan rajalle kuusihenkistä poikalaumaa luultiin perversseiksi, koska mukana ei ollut yhtään naissukupuolen edustajaa, tai että orkesterin kirkkaanpunainen bussi 12 tonnin elopainollaan päästeli reippaasti kahden tonnin sillan yli tai, että bändin iältään nuorin kitaristi onnistui vielä Turun satamassa kolhimaan Volvo-paran kylkeä.

Teksti: Janne Mäki-Turja, Botnia Beat 4/1990


Kuvat: Latvis