C.A.D.

Markku Keski-Mäenpää (kitara), Tero Yliselä (basso), Seppo Patteri (rummut), Mika Pikkusaari (laulu, kitara). Bassoon vaihtui sittemmin Marko Maffe Talvitie

Mika "Koiris" Pikkusaari muistelee:
Kun musa tyyli vaihtui tukkahevin kautta trash metalliin niin syntyi C.A.D. (Contend Against Disaster).

Ensimmäinen vakiintunut keikkaileva kokoonpano oli Keski-Mäenpään Markku (kit.), Yliselän Tero (basso), Patterin Seppo (rummut), ja minä lauloin ja kitaroin. Talvitien Marko (Maffe tuli) kuvioihin joissain vaiheessa. Eka demo Contend Against Disaster tehtiin vuonna 1990 (muistaakseni) ja sen tiimoilta tehtiin keikkaa pääosin Pohjanmaalla, ainakin Seinäjoki ja Kauhajoki muistuu mieleen. Kauhajoella oli mukana Sentencedkin joka sittemmin ponnahti kovempaakin suosioon. Kuortaneen NS tuli myös tutuiksi useamman kertaa. Demo sai kovasti kehuja ulkomaita myöden ja Belgiassa oltiin jopa jollain metalliin keskittyneella radioasemalla demolistalla kolmantena. Taisinpa antaa puhelinhaastattelunkin kyseiselle radioasemalle muistaakseni Zombien tai Maffen kanssa.

C.A.D:in aikohin metalliskene oli kovasti voimissaan ja kirjeenvaihtoa ja lehtijuttuja tuli annettua mm. Puolaan, Portugaliin ja Kolumbiaan. Joka viikko tuli postia jostain päin maailmaa ja Belgiaan olis päästy keikallekkin Souls of Violencen jälkeen, mutta bändi oli jo hajonnut. Muistaakseni Staken Samuli ja Mika lupautuvat lähtemään C.A.Diin tuurailemaan, että oltais päästy keikkalle mutta johonkin homma sitten hautautui kuitenkin.

C.A.D:in keikoilta ei kauheesti muista mitään, mutta kova meno oli ja Kauhajoen keikalla Pohjanmaan metallikuninkaat A.O.D:n miehetkin tuli kehumaan soittotaitoa ja menoa. Jotain lehtijuttuja tuli annettua myös kotimaanhan.

Jälkeenpäin oon kuullut, että kaikenlaisia sutkautuksia sitä on tullut heiteltyä, kuuleman mukaan Ähtärissä bändikatselmuksessa Veltto Virtanen keskeytti soiton ja sanoi että kiitos tämä riittää niin minä olin sanonut että ”Vittu, me soitetaan vielä yksi biisi”. Pieni mutta uskollinen fanilauma pomppi, hyppi ja daivasi sen minkä kerkes.

Kesällä 1991 käytiin tekemässä toinen demo Souls of Violence joka jäi julkaisematta suurelle yleisölle kun armeija yms. -kuviot sotki nuorten miesten elämän ja C.A.D. pikku hiljaa vaan hautautui. Sen verran ehdittiin Souls of Violencea levittää, että amerikkalainen pienlevy-yhtiö Wild Rags Records olisi sitä alkanut jakelemaan jos olisi ollut rahaa.

Jumalaton Nälänhätä syntyi samoihin aikohin vähän päällekkäin C.A.D.n kanssa.

***

Arkistoartikkeli, Botnia Beat 1/1991

Pohjan metalli nousee mudasta. Kuortanelainen C.A.D. oli tammikuussa belgialaisen trash/speed heviin erikostuneen radioaseman demoplay-listalla kolmannella sijalla. Edellä olivat vain Protected Illusion Vantaalta ja Dr. Shrinker U.S.A.:sta. Taakse jäi runsaasti bändejä Saksasta, Belgiasta, USA:sta ja Kolumbiasta. Myös yhtyeen varjoprojekti ’’Jumalaton nälänhätä” on saanut valmiiksi kohutun ’’Ruisleipää Afrikkaan” demon. Molemmat bändit saa bensarahoilla keikoille, yhdessä tai erikseen.

C.A.D. yhtyeen kitaristi/ laulaja Koiramäki kertoo bändin nykyisiä kuulumisia. Onko Pohjanmaan puhurilla veitset terävinä vain onko kylmä syksy ruostuttanut mielet ja kielet. Otin asiasta selkoa kyselemällä typeriä asioita typerältä koirikselta.

MINÄ: Teillä tuli kesällä ulos eka demo, minkälaista palautetta se on saanut. Ootteko tyytyväisiä debyyttiin?
KOIRAMÄKI: No demot on melkein loppu, toisilla jätkillä on vielä muutamia. Palaute on ollut suht.koht. hyvää. Onhan sitä haukuttu ja kehuttu, jokainen saa itte päättää. Ne itte biisit on jo vanhaa kamaa. Sen verran positiivista oli että tammikuussa -91 tehään demo, ja kesäksi on suunniteltu ensi singleä. Demon pilas One world biisi, se on kyllä tosi paska, laulus olis saanut olla enemmän kyrpää, se oli vähän mämmiä. Seuraavasta demosta tulee varmasti kymmenen kertaa parempi, eka kerta studiossa oli tosi outoa, kaikki kuullosti hyvältä hyvillä vehkeillä, mutta kotona huomas pieniä vikoja koko ajan. Be yourself & Normal child on ihan hyviä.
MINÄ: Sanotaan että te kuulostatte Kreator yhtyeeltä. Häiritseekö sua se, että aina ettitään bändi johon voi verrata.
KOIRAMÄKI: Kyllähän se on kuultu moneen kertaan, ja kyllä siinä perääkin on, suurimmaksi syyksi tohon vois laskea mun äänen, ei se kyllä musta Mille Petrozzalta kuullosta, enemmänkin juopolta joka laulaa pää tynnyris. Kyllähän mä oon imarreltu tosta kun joku niin sanoo, eikä se mua häiritse. Jos jotakuta häiritsee, niin ei oo pakko kuunnella. Mutta yleensä ottaen jengi on ollut ittekin onnessansa, vaahdonneet siitä kuola valuen. Kyllä mun laulus on eroavia piirteitä, kuten se että mä käytän matalaa örinääkin. Mille on yks mun suurimmista idoleista, niin kait se vähän näkyy. Onhan maailmalla miljoona Matti Nykästäkin. Vaikea sanoa kun oma korva kuulee sen eri tavalla, uusissa biisessä kyllä on vaihtelua laulunkin suhteen (En kyllä laula normaalisti, ei tartte pelätä). Me tehdään vaan omia biisiä, jos joku tykkää niin hyvä ja jos ei tykkää niin huono.

BIISIT TAPELLEN
MINÄ: Kuinka te sävellätte biisit, onko se yhteisten ideoitten kokoomista, jumalatonta tappelua vai tehdäänkö ne yksin omissa oloissa.
KOIRAMÄKI: Heh, kyllä siinä on usein tippa silmässä, ja perkeleet lentää. Meidän motto on ’’Mitä kovempi tappelu, sitä parempi biisi.”
Yleensä mä teen jonkunlaiset sanat eka tai sitte jotain hämäriä laulun kohtia, mulla on sellasia kohtauksia, että nyt pitää saada kitara käteen, tuntuu että tuloo. Sitten kun mä näytän ne muille me taistellaan ja 1 - 3 viikon päästä on biisi valmis. Markku tekee tosi hyviä lead juttuja ja niitä me ollaan käytetty paljon, ei tietty liikaa mutta sopivasti. Maffe & Zombie sanoo yleensä ei tai joo, ja taas tapellaan. Tärkeintä mulle on että siinä biisis on koukku, mikä kuulijan saa sitten tykkäämään biisistä. Pöhnäs tulee hyviä ideoita, mutta niitä on vittumaista aamulla muistella.

Minä: Esikuvasi, ketä ihailet? Minkälaista musaa kuuntelet.
KOIRAMÄKI: Suurin mun esikuva on THE CUREn Robert Smith, se tekee ylimahtavia sanoja, ja biisejä. Sen laulu on karismaattisen ahdistavaa, painavaa oikeastaan, se pistää tyhmemmänkin hiljaiseksi. Myös Jim Morrison on mun ihailun kohde. Tietenkin kaikki jotka tekee jutut omalla tavallaan, uskoo siihen ja on tosissansa oman ittensä kanssa siinä mitä haluaa tehdä. Niin tottakai sellaset tyypit erottuu, semmosia tyyppejä mä kans ihailen. Ei mulla oo paskankaa väliä kuolenko mä nuorena, tai tuleeko ulosotto mies hakee auton pois, mä vaan oon semmonen kun mä haluun. Hops, meni jo asian sivuun. Parhaita bändejä on mm. The Cure, Kreator, Doors, Uriah heep, Hanoi Rocks, Kings X, jne... niitä on niin paljon. Ai niin ja toi The Police.

SUOKYLÄN JUNTIT
MINÄ: Mitä sulle merkitsee C.A.D. ja nämä toiset jätkät, miks sä rupesit yleensä soittamaan, kiehtooko tässä soittamisessa joku, maine ja kunnia. Vai?
KOIRAMÄKI: No mainetta ja kunniaa tuskin tuun näkemään ikinä. Tää bändi on jo aika tärkee, sillä ollaan me jo soiteltu aika kauan. Mutta ei se maailmaa kaada jos hajois, mutta kyllähän se vituttais kovaa. Uskon kyllä että tämä kokoonpano on aikalailla pysyvä, jätkien armyt sekaa vähän. Tää on vähän niinku olis naimisis jätkien kans, ja bändi on meidän kersa jota me kasvatetaan ja hoidetaan, jotta siitä tulis mahdollisimman hyvä. Kyllähän täs oppii tuntemaan jätkät hyvin, kaikki hyvät ja pahat puolet. Onneksi meillä ei suuria tappeluja ole ollut, aina me vittuillaan toisille ajan kuluksi. Tämä on tämmöstä rokkielämää, ja tää on vitun hauskaa.
Kyllä tässä jotain on mikä saa hiukset pitkäks, ja jätkän harjoituskämpälle yrittämään, En osaa sanoa vielä mitään, kattoa nyt sitte kun on soitellu ja eläny enemmän, tullu vanhaksi ja viisaaksi.

EHDOTON SHOW
MINÄ: Mikä on tärkeintä lavalla sun mielestä?
KOIRAMÄKI: Show, ehdottomasti. Tai kyllä oikein pitäs välis soittaakin. Mutta lavalla ei saisi olla tumput suorina, sinne mennään esiintymään eikä näyttämään sitä että tsekakkaa kuinka komeita me ollaan, ei nyt viititä liikkua menee permanentti vituiksi.
Eikä naama virnees soittamises oo mun mielestä itua, siellä pitäis olla hauskaa, pitäis nauttia. Soittamisen iloa ja sitä että ei ota niin kauheesti kierroksia, jos joku mokaa, sitä potkitaan, minuutti perseelle ja se siitä. Jos mokaat, niin illalla dokaat, ja naurat sille muitten kans. Mun showta haittaa laulu, mutta aina kun ei tartte laulaa, niin siilon on kyllä piru irti. Keikkoja on liian vähän, bändejä on paljon mut yleisöä on vähän, eli jossain on mätää. Biisit esitetään mahdollisimman hyvin ja samalla annetaan yleisölle mahdollisuus nähdä pienimuotoinen teatteriesitys. Ei nyt teatteri aivan mut sinne päin.
Elekieltä, pitää puhumatta esittää se mitä on asiaa. Jos ei hommat toimi, ei toimi musakaan. Näin minä asian näkisin, tää on tietty mun kommentti, ei tästä tartte välittää, jos ei maaroota.

MINÄ: Eikö lopeteta jo, mun pitäs keretä navettaan, sano vielä jotai tyhmää, kun näkyy luonnistuvan.
KOIRAMÄKI: Kaikki jotka haluu C.A.D.:n keikalle, soitelkaa. Ja pienlehdet, Fanit (?), kiinnostuneet ja vaikka kekkä, kirjotelkaa.
Muuten DEMOO saa vielä lähettämällä kassun & postarit, tai 15 mk. (Ei se demo välttämätön elämän lähde oo, mutta helpompaa on jos omis moisen kapineen). Terve vaan... täältä jostakin..

Teksti: J.J. Joonas, Botnia Beat 1/1991