Cromwell

Ernst Haycox/Harri Pentinmäki (laulu), Herman Brest/Esa Hautala (kitara), Ed Brandy/Pekka Koivisto (kitara), J.T. /Jari Haapamäki (basso), Jim Paice/Simo Saarela (rummut)

Yhtyeen kokoonkasaaja, puuhamies, ylläpitäjä ja yksi biisinkirjoittaja eli nykytermein manageri-tuottaja Olli Jouppila (O.J. Sound, tai OuZzz) muistelee:
1984-1988 oli Cromwell yhtyeen ensimmäinen vaihe. Tällöin porukkaa vaihtui aluksi paljon, että saatiin henkilökemioiltaan, musajutuiltaan ja ajatuksiltaan hyvin toimiva ryhmä kasaan. Millään en aivan varmasti kykene muistamaan kaikkia soittajia, joita aivan alkuvaiheessa, 1984 - 1985, tuli ja meni ja myöhemminkin mukana täydentämässä eri pituisia aikoja kävi, joten keskityn heihin, joista muodostui toimiva ydinryhmä, soitto soi ja ketkä myös esiintyvät kaikilla äänitteillä. Ensimmäisen jakson keskeytti armeijaan menot, työt, yms. toimet ja velvollisuudet vähän jokaisella, mikä pakotti porukan telakalle ensi kertaa.

Parasta keikkailuaikaa oli noin neljän vuoden ajanjakso, kun lopullinen kokoonpano vakiintui noin 1985-1986 välillä ja mukaan tulleet uudet soittajat täydensivät hyvin toisiaan. Tällöin homma alkoi kulkemaan mukavasti. Oli soiton iloa ja luovuutta riitti, kun porukka hitsautui yhteen. Bändi tuntui myös toimivan ensimmäistä kertaa alunperäisajatuksen mukaan halutulla ja haetulla tavalla, kun mukana oli nyt kaksi tyyliltään hieman erilaista, mutta myös samalla tapaa monipuolisiin ja melodisiin sooloihin kykenevää kitaristia, jotka eivät arkailleet kuusikielistensä kanssa. Onnistuneita keikkojakin tehtiin sopivasti. Oli savukoneet, monenlaiset valot, laserit, scannerit ja mitä kaikkea nyt asiaan jotenkin muka kuului, aina videokalustoa myöten. Välillä homma oli karata vähän överiksi ja karkasikin, mutta mukavaa oli.

1993-1999 oli yhtyeen toinen vaihe. Ernst Haycox (laulu), Herman Brest (kitara), Ed Brandy (kitara), J.T. (basso) ja Jim Paice (rummut) oli hyvin toimiva kokoonpano, jonka tavoitteena oli tuossa "uudessa tulemisessa" saada aikaan ainakin uutta tallennettavaa materiaalia. Itse toimin koko ajan porukan kokoon kasaajana, ylläpitäjänä ja biisintekijänä, pääasiassa Esa Hautalan kanssa. Soitin myös tallenteille koskettimia, aina kun tarvetta oli. Pysyttelin kuitenkin omasta halustani eräänlaisena "ulkojäsenenä" tai "tuottajana" ja jonkinlainen perään katsojankin rooli oli osanani, mitä varsinaiseen bändiin tuli. Koin roolini näissä toimissa olevan aivan tarpeeksi suuri ja havaintoni mukaan myös koko bändille hyödyksi, jos tulisi tarve sanoa tavallaan se "viimeisen sana", niin ei tulisi soittajille keskenään aihetta enempään. Onneksi tuollaisia hetkiä ei edes tainnut olla. Enkä kyllä työni takia olisi mitenkään kyennyt panostamaan tarpeeksi myöskään itse soittoon. Demoilla soitin kyllä eri soittimia paljonkin. Satsasin porukkaan todella paljon ja loin hyvät olosuhteet yhtyeelle toteuttaa visiota. Minulla oli yritykseni tiloissa oma, muusta toiminnasta erillään oleva, siihen aikaan varsin hyvällä kalustolla oleva 24-raita studio, joka toimi myös treenitiloinamme. Upeaa aikaa!

Puitteet olivatkin varsin hyvin kohdallaan, mutta elämä on.... 1999 porukka hajaantui yhä jatkuvalle telakkavaiheelle. Työpaikat, vuorotöineen ja virat muilla paikkakunnilla, kaukanakin, tekivät toiminnan todella hankalaksi. Itselläni painoi päälle yritykselleni tulevien mittavien nettisivujen laadinta, joka oli pitkä ja suuri projekti ja vei 90 luvun lopussa aivan eri tavoin aikaa, kuin veisi nykyisillä helpoilla ohjelmilla. Myös perheet veivät jotenkin ajan kaikilta. Jokaisen elämä vei suuntaansa. Päätös oli, että "joskus vielä". Liian moni bändi on loppunut ikäviin ja yhä jatkuviin kiistoihin, mutta me onneksi olemme yhä keskenämme kuin veljiä ja hienot muistot elävät. Tämä on sellainen tärkeä asia, jolle ei voi tarpeeksi arvoa laskea.

Toki bändin telakalle jääminen harmitti silloin ja harmittaa yhä. Nykyään jo muitakin kuin vain minua. Kaikki eivät jotenkin huomanneet mitkä mahikset bändillä silloin oli. Olin Hautalan Esan kanssa säveltänyt runsaasti uutta ja muillekin bändiläisille mieleen olevaa materiaalia demoiksi. Niistä uusista demoista ja parhaista vanhoista oli tarkoitus kasata huolella tehty ja hyväsoundinen virallinen julkaisu. Varsinaiseen tallennukseen ja miksausvaiheeseen oli sovittuna studiollemme ja muualle miehitys, joka olisi taannut osaamisellaan todella laadukkaan lopputuloksen... Projekti jäi kuitenkin kaiken muun elämän velvoitteiden jalkoihin ja sille kuuluisalle, "hilkkua vaille" asteelle. Noiden jo saatujen mahdollisuuksien käyttämättä jääminen on ehkä jäänyt eniten harmittamaan.

Ne vanhemmat demot, jotka ovat tallennettuina kahdella CD-levyllä, Neon Angels 1993 ja Compromissing 1996, ovat ehdottomasti enemmän tai vähemmän demoja ja oman studio-osaamisen opettelun tulosta, jonka myös, ainakin itse, kuunnellessa huomaa. Monet biisit niillä, varsinkin ekalla CD:llä, ovat lähes suoria studio live-otoksia pitkältä ajanjaksolta vain olemattoman pienin paikkauksin. Tehtiin kuitenkin niistä CD-levyt virheistä ja puutteista huolimatta "muistiinpanoiksi". Ja hyvä niin. On muutakin kuin eskapistiset muistikuvat. [Biisinäytteitä]

Yhä, kuin laastarina, lämmittää mieltä ajoittain kun saan varsinkin Japanista ja Etelä-Amerikasta postia ja viestejä, joissa kysellään bändistä, onko levyjä myynnissä ja löytyisikö mitään uutta materiaalia. Hyvällä kaverillani oli tuolloin 90-luvulla loistavia kontakteja ja listoja, kautta maailman, eri radioyhtiöistä, jotka olivat erikoistuneita metallimusiikkiin ja hard rockiin. Toimin myös itse 19 vuoden ajan, useilla radiokanavilla metallimusiikin ohjelmien juontajana, joka myös avasi kanavia, kahteen suuntaankin. Rockdatankin sivuilta olivat metallimusiikkifanit kautta maailman infoa yhtyeestä hakeneet ja sielläkin olleen sähköpostiosoitteen kautta lähestyneet. Lähettelin aivan pokkana Compromissing CD-julkaisua moneen maahan ja monelle radiokanavalle ja saimme ihmeeksemme niiltä soittoaikaakin. Brasiliassa, Sao Paololainen radio kelpuutti karsinnan jälkeen biisimme, Eternal Idol, jopa soittolistalleen, jossa kuulijat saivat kaksi kertaa viikossa äänestää putoajat ja yhä jatkoon päässeet biisit. Biisimme pysyi tuolla 25 biisin listalla 3 viikkoa, ollen parhaimmillaan sijalla 14. Edelleen ilahduttaa, kun soittolistan printtausta tutkii. Suomi-metalli oli jo tuolloin varsin kova juttu Etelä-Amerikassa ja mekin saimme siitä osamme, kun erilaista postia alkoi tulla. Myös Japanista saimme ihmeeksemme useamman kerran postia ja kyselyitä äänitteistä ja yleensä bändin uutisista. Aivan viimeisimmät yhteydenotot ovat tulleet vanhoilta tutuilta kontakteiltamme, Rio de Janeirosta ja Singaporesta, joiden kanssa olen pitänyt edelleen ajoittain yhteyttä ja he ovat siten huomioineet 2021 julkaisemamme YouTube videot ja jakaneet niistä infoa taas eteenpäin. Maailmalla oli ja on yhä die hard faneja ja keräilijöitä. Sainkin siten myös kaikki tehdyt cd-levytkin ajan kanssa myytyä. Onkin ollut mielenkiintoista huomata, tuo suuri ero Suomen ja ulkomaiden välillä. Ulkomailta otettiin ja otetaan yhä, ajoittain rohkeasti kontaktia. Heidän taholtaan saimme myös tuntea olevamme useammankin kokoluokan suurempi kuin koskaan olimme. Kotimaassa radio-ohjelma, Metalliliitto ja Klaus Fleming, biisejämme soitti ja sekin toi hieman hyvää palautetta, mutta ei vuosikymmeniä kestänyttä yhteydenpitoa ja kyselyjä uutisista.

Cromwell toimintaan liittyviä muistoja ja poimintoja, treenitiloista, keikoilta ja muustakin mitä sattui ja tapahtui.

Cromwell nimestä ja toimivaksi ryhmäksi kehittymisestä on eri tarinoita. Oikea versio on se, että alkusanat asialle lausuttiin toukokuussa 1984, yli vuosi edellisen bändiprojektini jälkeen. Tuolloin kerroin uuden ajatukseni ja mitä sen sisällä olisi tarkoitus ja halu saada aikaan, jo aiemmissakin projekteissani mukana olleelle luottobasisti J.T. Haapamäelle. Ajatustemme yhteneväisyys johti bändin syntyyn. Nimi saatiin Conan Barbaari elokuvan Crom jumalasta, joka sellaisenaan tosin vaikutti liian lyhyeltä. Heti perään liitettiinkin jatkoksi hyvin istuva, well, jolloin päädyimme Cromwell nimen. Siinä oli sopivasti kaikkea, mitä metallibändin nimessä mielestämme olla kuuluikin.

Perusajatus oli, että nyt tehdään ja soitetaan vain omia kelvollisia biisejä. Ja vain niitä otettaisiin keikkasetiinkin. Kaadutaan sitten, tai selvitään niiden kanssa, mutta joskus täytyy uskaltaa. Live-meininkiin otettaisiin rohkeampi ote, jota täydennetään ulkomaiden metallibändeille ominaisilla ja "asiaankuuluvilla" efekteillä, valoilla, savulla, rockhenkisellä pukeutumisella ja sillä ajatuksella, että lavalla olevan bändin täytyi todella huomata olevan elossa. Tiedostimme, että ehdottomasti muutakin lava-aktiviteettia tarvitaan, kuin eturivin soittajien jäykkä haara-asento ja rumpalin heiluvat symbaalit. Treenitilat saimme vanhasta maatalosta, josta oli sopivasti matkaa joka suuntaan, että saisimme rauhassa hankkia itsellemme kuulovauroita naapurien häiriintymättä.

Koomillisena jatkumona voi kertoa, että vasta noin puoli vuotta myöhemmin meille selvisi, että Englannissa oli aikanaan vaikuttanut merkittävä henkilö, joka oli nimellisesti samaa huonetta ja sukua kanssamme. Asia tuli tietoomme, kun eräällä keikalla muuan lehtijuttua bändistä tehnyt toimittaja siitä meiltä yllättäen kysyi ja halusi tietää onko asioilla jotain yhtäläisyyttä? Tieto tuli meille yllätyksenä, mutta koska toimittaja jo kysymyksessään valaisi meitä hieman asiasta ja tuon Cromwell "nimikaiman" tapakäyttäytymisestä tekoineen, oli se kuin meille luotua tarinaa. Sujuvasti myönsimme etäisen yhteyden ja innoituksen tulleen sieltä suunnasta. Myöhemmin tutustuimme huolella historiaan asian tiimoilta, eikä sekään tuottanut pettymystä.

Alkuvaiheen kangerteluiden jälkeen kesällä 1985 sain siis havaita, että olemme lähestymässä soundillisesti ja monin tavoin muutenkin sellaista kokoonpanoa, jota oli ajatuksissa haettu. Tärkeä hetki oli, kun lähes "shanghaijasimme" bändiin, Dean Martin tyyliin, "straight from the bar", vokaalimikin haltijaksi erillisen "yleisöyhdysmiehen", jolle ei todellakaan tultaisi antamaan tamburiinia käteen, tai bongorumpuja eteen, mutta ohjeen vetää voimalla ja kiellon, ettei stagella sitten turhaan seisoskella. Uudeksi nimeksi vokalisti sai arkisen, Harri Pentinmäki tilalle, Ernst Haycox. Nuori mies teki heti alusta saakka lujasti työtä tonttinsa eteen ja yleisökin otti miehen heti omakseen. Myös äänensä kehittyi valtavin harppauksin haettuun suuntaan, joka lopullisella tasollaan olikin sitä mitä äänitteillä ja YouTubessa voi kuulla. Keskenään hieman erityylisen, mutta soitannollisesti samaan tapaan komeasti osaavan ja ennen kaikkea, soittamisessaan esilläoloa pelkäämättömän kitarakaksikon muodostivat, Esa Hautala / Herman Brest ja Pekka Koivisto / Ed Brandy, tullen mukaan bändiin muutaman kuukauden sisällä toisistaan. Molemmat kykeneviä melodisiin ja/tai repiviin sooloihin ja sävellyksiin, jota oli bändin perusajatuksessakin haluttu. Hieman heitä myöhemmin ryhmäämme liittyi vielä erittäin osaava ja menttaalisesti mainio rumpali, Simo Saarela / Jim Paice, jonka tekninen, oivaltava ja monipuolinen soittotyyli oli kuin luotu bändille. Basistimme, J.T. / Jari Hapamäki, sai jo ennestäänkin juuri oikeantyyliseen agressiiviseen soittotyyliinsä lisää ilmettä ja teknillisyyttä, uuden taidokkaan rumpalin innoituksen myötä. Näin oli se lopullinen ja aina näihin päiviinkin saakka kirjoissa oleva kokoonpano syntynyt.

1985 lopulla ja keväällä 1986 käytiin studiolla tekemässä muutaman biisin demot, joka vedettiin sisälle käytännössä vain soolot lisäten. Taltioinnit tapahtuivat soittajien ilmeisesti tietämättä ykkösoluen voimalla. Tuolloin oli vielä ns. kuivia kuntia. Kevään 1986 studiokäynnistä syntyneen, You Are Gone, biisin lähetin useaankin levy-yhtiöön, saaden yleensä tyhjän arvan takaisin. Yksi yhtiö sentään näytti meille punaisen sijasta edes keltaista valoa.
Biisimme oli miellyttänyt kuulemma kovasti, mutta laulaja täytyisi vaihtaa paremmaksi. Sen jälkeen he ehkä tarjoaisivat mahdollisuuden tehdä sinkkulevyn. Koimme saadun palautteen ja sen ehdotuksen suorastaan loukkaavana.

Tosin saatu palaute ja "ehkä" tarjous sai taholtamme aavistuksen ymmärrystäkin, mutta vain saman verran, kuin armeijassa 4vk henkilökohtaisen syyloman läpimenon mahdollisuus saa. Vastasimme kohteliaasti tuolle jänikseksi pukeutuneen banjonsoittajan kanssa ruttuaan usein televisiossakin revitelleelle herrasmiehelle, että "kiitosta vain, mutta me koemme reilun kaveruuden bänditouhuissa tärkeämmäksi, kuin saamamme epävarman tarjouksen antaman toivonkipinän. Kirkkaimmatkin kipinät kun aina ennen pitkää hiipuvat, mutta kaveruus voi olla elämänmittaista". Koskaan ei asiaa kaduttu, mutta se kaveruus elää ja voi edelleen hyvin. Sekin tieto palautteesta riitti, että oltiin oikeilla jäljillä. Close enough is near enough!

Talvella 1993 noihin 1985 ja 1986 tehtyihin demoihin tartuttiin uudelleen kiinni ja sen minkä niille soundillisesti voitiin vähillä laitteilla tehdä, mixattiin ne uusiksi ja Ernst Haycox taltioi niille uudet vokaalit. Tuota tointa varten hän olikin valmistautunut erityisellä huolella. Siihen kuului mm oikeaoppisen ruokavalion noudattaminen, joka näkyi miehessä niin, ettei tuntea ollut. Hyvä ruoka, parempi ääni, vai kuinka se meni? Tosin vuosien raaka ja säntillinen treeni punttisalillakin oli ainakin hengitystilavuuden kasvuna iso osatekijänä. Mutta mitäpä ei asialleen ja bändilleen omistautunut vokalisti sen edestä tekisi! Niin syntyi, Neon Angels, CD-levyn sisältö.

Tuosta 1993 projektista innostuneena Cromwell laski veljellisen veneensä telakalta ja soitto soi taas. Ryhdyttiin myös heti säveltämään uutta materiaalia ja itse tahollani rakensin omaa Neverland Studios tilaani, josta tuli sen valmistuttua, (mikäli studio nyt koskaan voi edes valmistua), bändille treenitilakin. Noissa puitteissa ajanjaksolla 1994-1996 tallennettiin Compromissing CD-levyn materiaali, josta tosin osa nauhoitettiin keväällä1994 muualla, mutta kaikki mixaukset, lisäsoitot ja muu loppuun saatto tapahtui omalla studiolla. Projektia jatkettiin myös siitä edelleen ja erilaisia, hyvinkin monen tyylisiä biisejä sävellettiin ja enemmän tai vähemmän valmiiksi demoille varastoon, myöhempää bändisovittamista odottamaan. Kuten jo aiemminkin mainittiin, tähtäin oli kaikin tavoin johonkin selvästi parempaan ja enempään, johon oli myös jo olemassa ja sovittuna kaikki omat ja ulkoiset valmiudet. Mutta taas, "jälkiagraariset" elämänvaateet ja velvollisuudet, omine tarpeineen ajoivat bänditouhun ohi ja projekti jäi vaiheeseen.... Mutta muistot ja mukavat kokemukset musiikinteosta ovat ja pysyvät, eikä niiden fiilis katoa. Ja onhan bändi yhä olemassa, vaikka telakalla onkin.

Sekalaisia keikkamuistoja ja kokemuksia

Muutamat keikat jäivät matkalta mieleen, mikä missäkin ja mikä mistäkin syystä. Välillä koomista, välillä aivan muuta...

1985 Seppälan ns. "talvisali" ja siellä Marrasrock tapahtuma. Uutta Ernst Haycox vokalistia sisälle ajettaessa, hänen ja basistimme J.T.:n yleisönvillintä sai lähes pelottavat mittasuhteet. Jo alkuillasta oli havaittavissa meille suotuisia merkkejä hyvälle keikalle. Olimme painattaneet isohkoja - Heavy Metal Band Cromwell - tarroja, joissa tavattoman hyvä liima. Pitkin iltaa niitä jaettiin runsaasti ja moni sai päähänsä , auton takalasin sijasta, liimata moisen bändimme reklaamin takinselkäänsä. Miksauspöydän takaa näin niitä takinselkiä koko ajan enemmän ja huomioin myös, että niitä oli liimattu jopa nahkatakkien selkään todella paljon. Tietenkin tuo tarra pysyisi niissä sitten kuin painettuna ja hieman hirvitti ajatella, millainen jälki siitä ehkä joskus irrotessaan jää, varsinkin kun niitä ei illan tunnelmassa ja kenties 013 tuotoksen tuoman huuman innoittamana oltu liimattu usein läheskään suoraan. Kun tuli meidän soittovuoromme, oli yleisöä lavan edessä runsaasti ja hyvissä fiiliksissä. Meillä oli varsin mittava oma PA-kalusto käytössä, josta saimme myös hieman korvausta, että muutkin illan esiintyjät saivat settiinsä sitä hyödyntää. Koska kalustoa oli runsaasti ja bändejäkin useita, oli paikan stagea jatkettu hieman eteenpäin joidenkin telineiden varaan. Kun Cromwell saapui lavalle, alkoi erityisesti basisti J.T. ja uusi vokalisti Haycox tietenkin oitis huudattamaan yleisöä, hyvällä menestyksellä. Setti lähti hyvin käyntiin ja jo parin biisin jälkeen savua oli stagella kuin kaskenpoltossa ja Haycox oli kävellä etureunalta yli. Juuri kun siitä oli pelastuttu, alkoi yleisö painamaan, sinänsä tukevista puutelineistä ja paksuista levyistä, varsin hyvin rakennettua ja vankkaa lavanjatketta, syvemmälle varsinaiselle stagelle ja monitorit ja mitä lie, olivat vaarassa pudota alas. Järjestysmiehet, joita oli ilmestynyt illan edetessä paikalle lisääkin, tosin ei todennäköisesti meidän syystä, tai ansiosta, onnistuivat painamaan yleisöä takaisin ja roudarimme saivat pelastettua kalustoa. Bändin eduksi oli sanottava, ettei soitto katkennut missään vaiheessa ja homma hoitui muutenkin mallikkaasti. Sainkin todeta, että jos vahinkoa ei tule, bändin uusittu liveakti toimii hyvin. Seuraavissa hetkissä sen sijaan tapahtui muutama hämmästyttävä asia, varsin nopeassa tahdissa. Miksauspöydälle tultiin vaatimaan volumea alas. Oletan, että järkkäreillä oli halu rauhoittaa lavan edustaa. Samalla hetkellä myös stagella paloi useita punaisia valoja, jotka näyttivät sankassa savussa varsin komeilta. Pudotinkin vaaditusti hieman äänenvoimaa ja samaan aikaan paikalle oli tullut ulkoa edelleen lisää järjestysmiehiä ja joku, liekö paikan talonmies, tai muu vastaava, sai lavalle takaapäin tullessaan tilanteesta ilmeisesti käsityksen, että siellä olisi jonkinlainen palonalku. Pian hän rynnistikin katveestaan stagelle jauhesammuttimineen kuin, Fantom ja tyhjensi siitä osan rumpusetin sekaan. Setin sisällä kulki paksu savukoneen putki suuttimineen, josta silläkin hetkellä varsin ansiokkaasti savua lavalle tuli. Punavaloissa vilkkaalla mielikuvituksella näkymän saattoikin tulkita tuleksi. On myös mainittava, ettei kaltaisillamme pikkubändeillä savukoneita tuohon aikaan juuri näkynyt, eikä kovin yleisesti muutenkaan, edes isommillakaan nimillä. Harva kun oli niin pöljä, että moista raahaisi mukanaan ja jaksaisi niin taajaan puhdistella, että tarvitessa toimisi. Tuolle jauhottajallekin tilanne selvisi pian ja varsinaisia vahinkoja ei tullut, ellei rumpalimme pikaharmaantumista sellaiseksi ynnätä. Bändin kunniaksi on mainittava, ettei soitto loppunut nytkään, vaikka lavalla oli selkeä häiriötekijä. Jauheiskun kohteena ollut rumpalikin vain soittonsa ohessa syljeskeli suutaan jauheesta tyhjäksi ja räpytteli silmiään. Tunnelma oli hetkessään hyvä ja menossa viimeinen biisi. Kun sekin oli ohi ja setti saatettu muutenkin kunnialla loppuun, jauhotuksestaan kapinoiva rumpalimme otti jostain telineestä haltuunsa sähkökitaran ja löi sen voimalla, kuin halkoja hakkaisi, keskelle stagea. Jo sellaisenaan tuo yllättävä maailmanmeininki oli komeaa katsottavaa, mutta erikoiseksi iskun teki se, että joku kitaran metalliosa stageen iskeytyessään, osui ilmeisesti siinä olevaan naulaan, tai muuhun metalliin ja iski paikalla olleiden ja sen nähneiden mukaan hämmästyttävän voimakkaan ja näyttävän, kuin sädetikusta tulleen kipinän. Tuo kitaranisku muuten näkyy YouTube videossamme, Blinman Can Cry. Joskin se kipinä ei tallentunut, tai näy, alareunastaan vajaassa kuvassa. Kitaran omistaja ei tietenkään ollut erityisen innoissaan armaansa yllättävästä uhraamisesta, mutta asia lienee sovitun jo siellä paikalla. Illan kruunasi vielä äskeisen jauhottajan vakava uhkaus ikuisesta porttikiellosta enää koskaan tulla uudelleen. Mahtaakohan kielto olla yhä voimassa?

Oheinen keikkamuisto tapahtumineen on koottu silloin tuoreeltaan useammankin stagella ja paikalla olleen kokemasta ja näkemästä. Mieskohtaisesti olin suuren osan aikaa miksauspöydällä, jota ei parannut jättää yksin, mutta ne loppunuhteet kyllä sain päälleni ja huolella.

Mietaan NS 1986. Olimme jonkin karsinnan jälkeen päässeet 6 bändin ryhmään, joka kisasi mahdollisuudesta saada, ainakin sinkkua ajatellen levysopimus. Olimme tarkkaan ja huolella valmistautuneet ja bänditreenejäkin oli 3x viikossa. Kaksi biisiä sai soittaa ja ne oli valittu huolella. Olin verkostoitunut illan miksaajan kanssa ja asemoitunut tuota jännittävää kisahetkeä varten, hieman yleisöä korkeammalla olevalle miksauspöydälle, kamerani kanssa, kun kerrankin olisi aikaa, muun ohella myös kuvata. En ollut nähnyt bändimme soittajia lähes tuntiin, enkä tiennyt mitä backstagella oli tapahtunut. Vuoromme oli soittaa neljäntenä. Meitä ennen oli joku tyttöporukka Parkanosta, joka aloitteli ekaa biisiään, peräti kolme kertaa, ennen kuin se lähti jotenkin kulkemaan. Meillä oli iltaan kotikenttäetu ja bändillä mukavasti fanikuntaa, jotka jo malttamattomina huutelivat tasaiseen tahtiin, Cromwel, Cromwell, mikä toki tuntui hyvälle, vaikka sillä ei kisaan vaikutusta olisikaan. Kun oma bändi astui lavalle ja aloitti, sainkin hämmästellä kahta tuttua bravuuribiisiä ja ihmettelin, miksi ei soitettu mitä oli sovittu? Setin kaksi biisiä meni hyvin ja jälkikäteen ei tarvinnut vetää yhtään kotiinpäin, kun totesi, että ilta oli ainakin yleisön kannalta meidän. Seuraavaksi jälkeemme esiintyi joku Porilainen, varsin pitkistä miekkosista, 4 tuuman tolppakorkokengissään koostuva ryhmä, joilla oli kasvoillaan valtavat meikit ja yllään jotkut ihmeen kimonot tai muut räikyvän väriset aamutakit. Mikäs siinä, jos niin lavauskottavuutta haki. Käyttihän meidänkin bändimme erillisiä keikkakamppeita. Huvittavaa oli, että kun kisan juontaja kääntyi esittelyjuontonsa aikana mikki kädessään kohti tuo silkkipukubändin vokalistia, joka oli tullut aivan hänen "ruotsalaistuntumaan". Juontajapolo säikähti tuota liian läheistä läsnäoloa ja tummanpuhuvasti meikattua rocktähteä siksi huolella, että suustaan pääsi mikkiin pelästymisestään aiheutunut korkea parkaisuääni, jolle yleisö antoi asiaankuuluvat ja hetken hilpeyttä edelleen ylentävät aplodit. Kun myöhemmin sain taas kontaktin omaan bändiin, sain kuulla, että backstagella, tuo Porilainen bändi ja paikalla ollut levy-yhtiön edustaja olivat sopineet, varsin avoimesti ja muilta bändeiltä asiaa mitenkään peittelemättä, heidän saavan tuon palkintona olleen levytysmahdollisuuden. Luvassa oli kuitenkin, että jos joku muukin soittaisi erityisen hyvin, niin ehkä jaossa olisi toinenkin diili? Cromwell miehet huomasivat kaiken iltaa kohti tehdyn uurastuksen olleen lähes turhaa ja päättivät vetää vain hyvän kahden biisin keikan, yleisölle jo tutuilla ja varmoilla biiseillä ja niin tekivätkin, yleisön ollessa hyvin mukana. Kun kisan tulos julkaistiin, kävi kuinka jo edeltä tiedossa oli ja "lohdutuksena" sai myös se Parkanolainen tyttöbändi kutsun levy-yhtiölle lisänäyttöön. Tuolloin elettiin aikaa, jolloin tyttö ja naisbändit tekivät tuloa ja niitä hakemalla haettiin, vaikka niitä näki ja tiesi todella vähän, jos yhtäkään. Asetelma tuntuikin joskus olevan hieman sellainen, että jos kaksi tyttöä kykeni vetämään nokkahuilulla ja melodikalla yhdessä, satu meni saunaan, niin sai tehdä sinkun. Tuloksen julkistushetkellä yleisön, meille uskollinen die hard faniryhmä, huusi taas, Cromwell, Cromwell.... Mahtoi olla mielenkiintoista siellä lavalla moista kuunnella?

Taas Mietaan NS, jonne pääsimmekin aika monesti soittamaan. Vuosi 1986 tai 1987? Bändi veti hyvää settiä ja kaikki toimi kuten toimia kuuluu ja täytti vähintäänkin oman pienen maailman meiningin elkeet ja manööverit. Savua ja valoja riitti ja se mitä oma 6,5kw PA ääntä antoi, oli käytössä. Mikserillä ollessani paikalle saapui minut tuntevia miekkosia, jotka kyselemään, mitä bändiä siellä miksaan ja hyvältä kuulostaa ja näyttää, kun stagella on noin toimintaa. Olin hieman ihmeissäni, koska lavalla oli Cromwell ja jos eivät muuten asiasta informoitunut, niin ainakin tuplabassareissa nimi selkeästi seisoi, kuten myös PA laitteiden etu ja sivuseinissä. Kun saivat vastaukseni, olivat ihmeissään ja kommentoivat yllättyneenä, ettei uskoisi. Lava-akti kun näytti, että siellä olisi ehkä jokin "isokin mini jostain etelästä". Erikseen kysymättä jatkoivat vielä, että heihin oli tehnyt vaikutuksen, kun biisitkin soitettiin ilman turhia seisoskeluja ja virittelyjä niiden välillä ja menoa ja meininkiäkin riittää. Tuntui muuten aivan helvetin hienolta kuulla tuo ja kun tuon tiedon myöhemmin soittajillekin välitin, uskoivat hekin, viimeistään silloin, että lavakamppeihin ja setin tiiveyteen kannattaa kiinnittää huomiota. Toki minulla oli siellä miksauspöydän kätköissä ilmapistooli, jolla tarpeen tullen olisin voinut noita turhia seisoskeluja karsia ja siitä setin tiiveydestä "etänä" huolehtia. Muistaakseni sitä ei koskaan tarvittu, koska tietoisuus sen olemassaolon ja käytön uhasta riitti. Jollain C-kasetille tehdyllä soundcheck tallenteella tosin kuuluu soittajan huuto mikkiin, Olli, älä ammu, täällä on oikeasti nyt joku vika. Olen aina saanut "henkistä hilsettä" katsoessani keikoillaan bändejä, jotka lavalla virittelevät joka välissä soittimiaan ja tekevät vaikka mitä muutakin, ettei vain tarvitsisi soittaa. Moinen on pitkästyttävää ja keikan vaikuttavuudesta pois, kun tilanne kirjaimellisesti seisoo. Tuo hetkessään saatu mainio yleisökommentti olikin ehkä yksi upeimmista palautteista, joita koskaan saimme kuulla. Ja aina oli myös hienoa katsoa, kun soittajilta pyydettiin nimikirjoituksia.

Jo mainittu savukoneemmekin ansaitsee oman muistelunsa. Saimme ostaa sen jonkun teatterin kalustouusinnasta ylijääneenä, mutta hyväkuntoisena. Raskas, järeätekoinen laite, mutta tuottoisa, mitä savuun tuli. Eräänä lauantai-iltana sain siihen liittyvän mielenkiintoisen soiton. Popeda oli lähistöllä keikalla ja heidän oma savukoneensa oli hyytynyt. Taustaryhmänsä tiedusteli soitollaan, saisivatko meidän laitetta lainalle? Mikäs siinä, laite haettiin ja ilokseen bändin roudarit huomasivat sen olevan aivan samanlainen, jollaista hekin keikoillaan käyttivät. Sen sijaan meidän koneen voimanantajana toiminut "potsi", oli heille suuri yllätyksen aihe ja alkujärkytyksen jälkeen he suorastaan innostuivat asiasta. Yleensä savukoneessa, jollainen meillä molemmilla oli, käytettiin ponneaineena ja savua lavalle työntävänä voimana, kuin paineilmalla täytettyjä aerosolipulloja, samanlaista kuin spraymaalit, mutta vankempia. Kun olimme huomanneet, että niissä tehdaspulloissa oli lopulta kuitenkin vain paineilmaa ja jotain "puhdistavaa lisäainetta", joka piti laiteen toimintakuntoisena, tartuimme ensimmäiseen huomioon ja sivuutimme sen puhdistavan lisäaineen tarpeen. Niiden tehdaspullojen ponneaine ei myöskään riittänyt juuri mihinkään määrään savua ja niitä olisi normikeikalla tarvittu monta ja olivat meille aivan liian kalliita. Niinpä me parin originaalipullon kokeilun jälkeen, havainnoistamme oppia ottaneina, ratkaisimme ponneaineasia rakentamalla kuorma-auton jarrujen 80 litran paineilmasäiliöstä kokonaan oman, kustannustehokkaan ja varmasti ponneainemäärältään riittävän paineilmasäiliön, "potsin", savukonettamme varten. Itse koneessa oli kaukaa viisaasti valmis liitäntä moiselle, mutta siinä ei ollut muuta tekstiä, kuin max 8bar ja liitin oli teipattu umpeen. Kokeilun jälkeen huomasimme sen toimivan myös ulkoisen ajoaineen sisään menona. Yhtään epäröimättä voin sanoa, että kun tuohon "potsi" säiliöön otti huoltoasemalta 8 baaria painetta, niin sen avulla savua riitti stagella ja salissa niin, että välillä kompassia kaipasi. Savukoneen tehoaineeksi valitsimme aluksi Citron tuoksun, joka vaihdettiin Erotica aromiin. Meille ei kuitenkaan koskaan selvinnyt niiden varsinainen ero, vaikka kitaristi Herman Brest jossain yhteydessä mainitsikin "lievästi eroottisen" mahdollisuuden. Laitetta palauttaessaan olivat sitä lainanneet kanssani samaa mieltä. Joskus mietinkin, mahtoivatko nuo roudarit rakentaa vastaavan. Sillä saavutettuun savumäärään olivat olleet keikallaan enemmän kuin tyytyväisiä.

Sähkönsaanti ja sen riittävyys keikoilla oli ainainen ongelma. Toki meillä oli oma sähkönjakokeskus, jossa +50m voimavirtaroikka ja tarvittavia adaptereita kaikkiin tiedossamme olleisiin liitäntöihin. Oli myös erillinen pikku salkku, josta löytyi mittava määrä erilaisia sulakkeita, niin backline kuin PA laitteillekin. Lisäksi siltä löytyi erilaisia painonappi pikasulakkeita, sulakepohjia vaihtotyökaluineen ja kopiosorvilla tehtyjä umpikuparisia sulakkeita, jotka eivät varmasti kärähtäneet. Kumihansikkaat ja kumipohjaiset kengätkin oli monista sähkön kanssa seurusteluistamme vihdoin viisastuneina otettu vakio keikkavarustukseen. Käytimme setissämme pikku savupommeja, joissa oli myös vähän pyrokipinää ja ongelmana oli, että ne olisi täytynyt laukaista 60v jännitteellä, mutta meillä oli vain itse tehty laukaisualusta, jossa normi 220/240v. Savupommin laukaisu käräytti lähes aina sulakkeen ja niinpä sulakekaapilla, tai omalla sähkönjakokeskuksellamme olikin aina mies, virkansa vaatimissa varusteissa, eli kumisilla varmuusvälineillä suojattuna. Kun pikasulake hypähti ylös, painoi tuo sähkömiehemme virran heti takaisin. Yksinkertaista mutta toimivaa. Koskaan emme tietenkään vaarantaneet keikkapaikkojen paloturvallisuutta, vaan äärirajoilla operoidessamme tarkkailimme aistinvaraisesti tunnustellen, seinillä usein pintavetoina olleita sähköjohtoja ja onneksemme saimme lähes aina sähkön voimavirrasta oman jakokaappimme kautta. Tuohon toimeen saadusta opista täytyy kiittää 80 luvun alun Sleepy Sleepers bändin mainiota miksaajaa ja heidän roudareitaan, joihin tutustuttuani, valottivat he minua sähkönsaannin salaisuuksista. Joskaan, emme uskaltaneet aivan kaikkia heidän keinojaan ottaa omaan keinovalikoimaamme, vaikka rumpalimme siviilivirassaan sähkömies olikin. Sähköpaaluun kiipeämiseen tarkoitettuja paalukenkiä ja valtavilla "hauenleuka" kaappareilla olevaa roikkaa emme kuitenkaan hankkineet. Sen verran meillä sentään itsesuojeluvaisto toimi.

Sähköstä vielä. Lähes jokainen tietää analogisen ja digitalisen yleismittarin. Cromwell ryhmäkin omasi molemmat, mutta ihmeen usein silti sähkön salaisuuksia lähestyttiin aistinvaraisella kokemusmittauksella, jossa toimessa kunnostautui erityisesti basistimme J.T. ja vielä useamman kerrankin ja sainhan sitä samaa välillä minäkin, siipimiehenään kun usein operoin. Taisi olla kesä 1985 kun odotimme Herman Brestin liittymistä bändiin ja kokeilimme joitain uusia riffejä ja muuta soitantaa siellä maatilan treenipaikassamme. Sähköt siellä olivat vanhaa laatua ja maadoittamattomia, jonka toki tiesimme ja siitä saimme pian, yhä hyvin mielessä olevan muistutuksenkin. Minä kitarassa ja J.T. bassossa. Siinä soitellessa tuli J.T.:lle tarve siirtää tiellä olevaa mikkiä telineineen ja kun toinen käsi oli samalla basson kaulalla, syntyi siitä maadoitusongelman johdosta läpikäyvä ja helvetillinen sähkökramppi ja mies putosi lattialle, kuin talonmies katolta, kouristellen olossaan kuin horkassa. Älysin sekunnissa mitä tapahtui ja jokin älynkipinä sai hoksaamaan, etten vain ota suoraan kiinni mieheen tai mikinjalkaan, vaan yritän lyödä sen voimalla irti hänen kädestään. Ei irronnut, vaan oli kuin ruuvipenkissä kiinni. Yritys silti hyvä ja palkkioksi sain itsekin samalla aika tällin, koska kiireessä ja hädässä oli omakin soitin yhä pykälässä. Kumipäällysteisestä mikinjohdosta rajusti riuhtoen ja raastaen, sain hädässäni sen lopulta revittyä irti liittimestään ja kaiken kestävän sulakkeen virkaa hoitanut basistimme laukesi lattialla nautinnolliseen raukeuteensa. Sillä ei tosin ollut mitään tekemistä, saati muutakaan relevanttia korrelaatiota "jälkiejakulaatiollisen" nautinnon, tai minkään laadun aftergloven kanssa. Pelkkä tajun palautuminen ja hengen taas kulkeminen, yhdistettynä havaintoon, että elämä palautui, oli jälkipalaverissa myöhemmin eniten esillä ollut havainto. Siinä lattialla istuskellessamme ja juuri saatua seuraava elämää makustellessamme, havaitsin että J.T. vuosi päästään verta kuin lähde. Silmät ymmyrkäisinä veljellistä tilaamme todistanut järkyttynyt rumpalimme yritti löytää jotain vuotokohdan tilkkeeksi, mutta vasta muutaman sadan metrin juoksun jälkeen, sai haalattua kotoaan parikin suurta valkoista pyyhettä, jotka ehdin havaita aivan liian hyviksi, pikaisesti paikalle rakennetun JSP:n käyttöön, mutta, hätä on hätä. Rumpalimme vielä rientäessä sidontatarpeita noutamaan, suoritimme pikaisen tapahtuma-analyysin, jossa havainnoimme miehen kaatuneen päänsä rajusti bassokaapin nurkkaan. Kun pää oli saatettu edes tyydyttävään kapaloon, porhalsimme Hiacella kohti terveyskeskusta ja pelkäsin aivan helvetisti kalpeaksi vetäneen basistin puolesta, jonka päähän alkoi ilmeisesti iskeä alkushokin jälkeinen kipu. TK:ssa piti jo silloin tuloluukulla riidellä, että pääsisi äkkiä eteenpäin ja vasta varsin laittamattomien lauseiden jälkeen saimme luvan edetä peremmälle. Veikkaan vahvasti, että siihen vaikutti sekin, että J.T. oli varmasti tuon hospitaalin ensimmäinen turbaanipäinen asiakas, joka yltiöverisessä olossaan olisi nykypäivänä saanut kenties aikaan jonkinlaisen hälytystilan. J.T. oli varovaisesti sanoen samalla kertaa vaikuttava ja karmaiseva näky. Basisti siitä pötkölleen hoitotiskille ja todella pitkään aukileeseen tällättiin jotain verentuloa hyydyttävää ja aluetta esipuuduttavaa voidetta ja minut ohjattiin sydänfilmiin, kun selvisi, että tapahtuneessa mittelössä iskuja oli jaeltu enemmänkin. Sieltä palatessa liityin ulkoisena konsulttina seuraamaan, kun naislääkäri harsi auennutta päätä umpeen. 8 oli tarvittavien tikkien määrä. Samassa suhteessa kuin tohtori moitti tohtoroitavan rauhattomuutta operaation aikana, antoi hoitotoimen kohde palautettaan ja ilmaisi muutenkin itseään sellaisella ajatuksenvirralla, mikä ei varsinaisesti lähentänyt häntä seurakuntaansa. Kun halkio oli ummessa, ilmestyi paikalle hoitaja, joka kuin sivulauseessaan huomautti, että tikkaus oli mennyt pelkällä esipuudutteella ja varsinainen operaatioaine tuikattiin vasta kun kirurginen kajoaminen oli jo suoritettu. Sitten pääsi basistimmekin sydänfilmiin ja samassa yhteydessä saimme yhteiskunnan meille luovuttamana "lahjomana" asiallisen määrän sidetarpeita, ym. joille pidimme hyvinkin olevan mahdollista, että tarvetta ilmenee. Niin vain siitäkin selvittiin ja paluumatkalla J.T. totesi, että pää on kuin amerikkalainen jalkapallo. En oikein osannut tai uskaltanut sanoa mitään, mutta mielessäni kiittelin vähän joka suuntaan, kun sentään oltiin edelleen elossa.

Keikkamatka Alahärmään. Taisi olla kevät 1986? Koska kalustoa oli paljon, tarvitsimme ison pakettiauton ja oheen umpikopillisen kuorma-auton. Sellaiseksi saimme 1959 mallin mersun, joka tarjosi monta salaisuutta ratkaistavaksi, että sillä päästiin kulkemaan. Varsinainen keikka sujui rutiinilla ja tutulla meiningillä, kunhan vain pääsimme perille. Tuo mersu kun tarjosi joka vaiheeseen jonkun oman erikoisen ratkaisun ihmeteltäväksi. Kaikesta muusta selvisimme, mutta 200km taitettiin taivalta, yhdessäkään risteyksessä vilkkuja käyttämättä. Emme yksinkertaisesti keksineet, mistä helvetistä niitä käytetään! Vasta huomisin omistaja opasti meitä, että ohjaustehostinta vailla olevassa autossa oli sen valtavan ohjauspyörän koristeena ja käyttölaitteena keskellä iso kromattu mersun logo. Olimme toki sen huomanneetkin ja todenneet siinä olevan äänimerkin ja myös huomanneet, että jos uskalsi käyttää voimaa, sai sitä myös hieman pyöritettyä. Emme kuitenkaan mitenkään saattaneet arvata, että sitä piti pyörittää 180 astetta, että siitä logosta sai myös vilkun toimimaan. Olimme kyllä olleet havainnossamme oikeilla jäljillä, mutta emme rohjenneet käyttää niin mahdottoman paljon voimaa, että asia olisi selvinnyt ja olisimme voineet tiedottaa muillekin tienkäyttäjille, minne tiemme vie.

Epäreiluakin toimintaa. Joskus tuntui, että meitä, tai meidän "ulospäin aktiivista" vaikutusta keikkailtaan tai sen muihin bändeihin jotenkin, varottiin, tai ainakin otettiin tarkasti huomioon. Moinen ilmeni, jos osuuttamme tai asemaamme pyrittiin jotenkin huonontamaan. Yleensä käytäntö, monen bändin illoissa oli, että PA ja päävalot olivat illan järjestäjän hankkimat ja tasapuolisesti kaikkien käytössä, mutta backlinen toi jokainen itse. Ja jos oli, sai tuoda myös muita omia extroja settiinsä. Valoja, savuja, jne. Meillähän niitä riitti, mutta ajoittain niiden käyttöä yritettiin rajoittaa, tai suorastaan estettiin. Saimme kuulla kerrassaan hämmästyttävillä selityksillä ja täysin keksityillä syillä, miksi aikeemme eivät olisi mahdollista. Olimme tavallisestikin oppineet ottamaan jo edeltä huomioon, mitä erilaisempia keikoilla vastaantulevia ongelmia ja varautuneet lähes kaikkeen mitä eteen ehkä tulisi. Tahallaan asetettuihin estelyihin oli kuitenkin vaikea varautua. Olikin erittäin surkuhupaisia hetkiä huomata, kun estelijöiden selitykset keikkamme "dilutoinnin", tai estelyiden, keksityistä syistä, sai heidän verbaliikkapankkinsa saldon loppumaan ja epätoivo keksiä uutta vastahankaa ajoi siihen, että he vain äkkiä "katosivat" jonnekin. Ilmestyivät toki koloistaan taas kun oli seuraavan bändin takia pakko. Me bändinä teimme mitä voimme, vaikka yhteiskäyttöön hankituista valoista, tai äänestä emme osaksemme saaneetkaan, mitä kaikille olisi kuulunut. "Onneksi" laitteistot kuitenkin alkoivat jälkeemme taas toimimaan. PA ja valot. Mutta kuka estelyissä lopulta voitti, tai hävisi? Keikkoja katsomaan tullut yleisö sai sen häviäjän osan, mutta kukaan tuskin voitti. Enkä myöskään usko, että muut bändit yleisesti olivat, koskaan tai missään, mitenkään meitä huonompia. Monet kylläkin paljon arkailevampia. Cromwell puolestaan halusi erottua muista, juuri aktiivisella lavatoiminnallaan, biiseillään ja hyvällä meiningillä, josta yleisö piti.

Loppukevennys / "outro"
Sattuipa niinkin, että Cromwell ryhmän, Saarela, Haapamäki ja Koivisto, olivat huomanneet Isojoella kansanmusiikkiorientoituneen, Spelirock, kilpailun, jossa kansanmusiikkikappaleita olisi esitettävä rock sovituksena. Ennakkoluuloton ja kaikkeen taipuva kolmikko ilmoittautui mukaan ja veti muutaman treenin läpikäyneenä setin, jossa mm. Konsta Jylhää. Operointi tapahtui Generator, pseudonyymillä. Kisan voiton kautta he korjasivat "pojan" kotiin ja osoittivat moneen taipuvaa muuntautumiskykyään. Myös Cromwell treenikämpällä oli ajoittain soiteltu, Kaksipa Poikaa Kurikasta biisiä, tosin "Fiiliä Paapalle", nimellä. Tuplabassareilla ja kunnon säröillä tuettuna tuo kappale olikin varsin... Erilainen....

Yllämainitut muistelot eivät ole ollenkaan ainoita, mutta tulivat tekstiä laatiessa, eri tarkastelukulmilta ensimmäisinä mieleen.

Bändin studiovaiheista 1993 – 1999 olisi myös yhtä ja toista hyvää settiä kerrottavana, mutta jääköön toiseen kertaan, tai tämän mainion Botnia Beat projektin jatko-osaan.

Cromwell kokoonpanoissa olleita soittajia vuosien varrelta, joita suurella kiitoksella muistan ja panostaan arvostan.
Nimet mukanaoloajan pituuden mukaan : Erkki Mäki-Jouppila, dr. - Jorma Vainionpää, gt/v - Jukka Riitaluoma, gt/v, - Mikko Jääskä, keys – Jari Mansikkamäki, keys – Kari Mäkiranta, keys. Kiitokset myös eri tavoin mukana käyneille ja olleille soittajille, joiden nimiä en tässä kaikkia muistanut.

Erityiskiitokset myös pyyteettömille "roudareillemme" joita ilman emme olisi valtavan tavaramäärämme kanssa keikoilla mitenkään selvinneet.

Loppuun voisi vielä todeta.... "It was just rock'n'roll but we liked it"

Nykyään Hautala (kitara), Pentinmäki (basso) ja Haapamäki (rummut) soittavat yhä Roundabout bändin nimen alla. Se on tosin coverbändi. Cromwell perustui täysin ajatukseeni, että tehdään vain omaa materiaalia.

Yhtyeen tuotantoa löydät YouTubesta.



1985: Herman Brest - Ed Brandy - Ernst Haycox - Emil Bandbox - J.T.


1996: Herman Brest - J.T. - Ernst Haycox - Ed Brandy - Jim Paice


1998: Jim Paice - Ernst Haycox - J.T. - Herman Brest - Ed Brandy


Neverland Studios


Julkaisut. Biisinäytteitä YouTubessa.


Olli ja fanipostia


Kuvat Olli Jouppilan arkistosta