Ennen oli tyhjää
KEMU TÄYTTI HILJAISUUDEN

Risto Vuorisen kirjoittama muistelu on julkaistu aiemmin Lakeuden Kutsu -lehdessä syksyllä 1979, sekä Botnia Beat lehden 3/1988 numerossa.

Vaasan läänin kehittyvän musiikin yhdistys (KEMU ry.) syntyi samanlaisten paineiden pakottamana kuin vastaavat yhdistykset eri puolilla Suomea. Paineista päällimmäinen oli yhteinen kyllästyminen pysähtyneeseen tilanteeseen. Maisemissa ei liikkunut juuri mitään aktivoivia musiikkivirtauksia, koska oltiin entistä tiukemmin mekanisoidun musiikin rämeessä. Kaikkein säälittävin oli tilanne alle kapakkaikäisillä, jotka eivät voineet päästä elävän musiikin kanssa tekemisiin edes elävän ravintolabändin opastuksella. Seinäjoella ei ole vieläkään tanssipaikkaa, joten täältä oli ennen KEMU:a lähdettävä kauas, jos teki mieli kuulla tanssibändiä.

Ei mennyt kapakkaikäisilläkään hyvin. Levytanssit olivat yleistyneet vuosikymmenen loppua kohden mentäessä raflassa kuin raflassa. Maakunnan ylpeys, Sorsanpesä teki uumeniinsa "Onnelan". Sekin muovailtiin siihen malliin, että elävälle yhtyeelle ei jätetty mitään mahdollisuutta ahtautua edes tilapäisesti diskoteekin lattialle. "Onnelan" onnettomin tikki oli alunperin se, että se rakennettiin mekaanisen musiikin alttariksi - alttarin pyhin, tanssiparketti on niin naurettavan pieni, että tanssiessa tulee väkisin onnettomaksi.

Vinyyli-Abba vastaan bändit

Onnela on vain yksi näyttö siitä, mihin kehitystä on johdettu. Johtajat ovat ekonomeja ja muita kauppatieteen maistereita, jotka maksimoivat voittojaan keinolla kuin keinolla. Kun Onnelaan jätettiin rakentamatta orkesterikoroke, saatiin tilaa parillekymmenelle tuolille, jossa kelpaa istua, juoda ja kuunnella Frederikiä tai Abbaa.

Tällaisesta puheesta ravintoloitsijat tykkäävät kyttyrää.

Objektiiviset olosuhteet elävän musiikin yhdistykselle täyttyivät pikkuhiljaa, kun pinna lähitienoon rock-muusikoiden hilseessä alkoi kärventyä. Bändit olivat kierteessä, jonka vaiheet olivat selvät: innostava perustaminen, rämäkkä harjoittelu ja luomisvaihe, jatko-treenaus ja ohjelmiston laajentaminen ja sitten pian kuolema.

Kuolemaan päättyi monen bändin ura siksi, ettei ollut soittomestoja. Kaikki soittajat valittivat samaa virttä. "Tanssipaikoille ei huolita, humppaa ei suostuta soittamaan, mitä sitten tehdään, kun muuta ei voi tehdä?”

Tätä virttä veisattiin ilman säestystä vuosikaupalla. Virren taustalta kuului säännöllisesti uusien yhtyeiden harjoitusääniä. Nuoret jaksoivat yrittää, vaikka keikkoja ei ollut odotettavissakaan.

Oli hienoa luoda musiikkia ja hienoa se on vieläkin. Mutta yksi tärkeä lenkki oli lopusta pois - esiintymistilaisuudet.

ELMU muutti meiningin

Elettiin kevättä -78, kun Helsingistä kuului kummia huhuja uudentyylisen yhdistyksen perustamissuunnitelmista. Elmu - lävän Musiikin Yhdistys oli muotoutumassa. Hesalaiset muusikot olivat lyöneet keskenään nyrkkejä pöytään ja perustaneet musiikin kuluttajien kanssa yhdistyksen. Seinäjoellekin kulkeutui mustaa valkoisella.

Elmu julisti ytimekkäät teesinsä ja uhkasi aloittaa taistelun umpikujan puhkaisemiseksi. Konsertteja, klubi-iltoja, bändien tukemista, ulkoilmatilaisuuksia, elävän musiikin tanssi-iltoja ja mitä kaikkea pääkallonpaikalla suunniteltiinkaan.

Jo tässä vaiheessa oltiin sitä mieltä, että ennen pitkää tämä juttu onnistuu Seinäjoellakin - niin samanlaisilta tuntuivat ongelmat molemmissa kaupungeissa kokoerosta huolimatta. Perusristiriita oli sama siellä ja täällä.

Raittisen Jussi oli valittu Elmu: n hallitukseen ja kun Jussi tuli Seinäjoelle pop-yhtyeiden Vaasan läänin osakarsintoihin, juteltiin tästä heräävästä elävän musiikin liikkeestä. Pop-karsinnat muuten järjesti silloin keväällä -78 Jääskän Esko, Suikki, ja hyvin homma pelasi. Karsinta toimi muutenkin hyvänä aloituksena todella vakaville pohdiskeluille paikallisen Elmu: n aikaansaamiseksi.

Seinäjoen ammattikoulun salissa oli kansaa vaikka millä mitalla ja tunnelma oli innostava. Samalla täkäläinen musiikki näytti voimansa - kilpaan osallistui useita kovatasoisia bändejä, joita sittemmin kuultiin KEMU:n junailemissa jutuissa. Siellä oli Trikoota, Gabrielia ja Ultima Thulea sekä tietenkin Rett Saapas.

Kokeilu Törnävällä

Kun sitten istuttiin lyhyesti iltaa Jussin kanssa tuomioiden julistamisen jälkeen, oli Jussi vakuuttunut, että kyllä ELMU täälläkin menisi. Sitten vain järjestettin ensimmäinen koetapahtuma.

Kokeilu oli Törnävänsaaren nurmella heinäkuussa järjestetty "Rockpiknik", joka esitteli kuusi bändiä. Yksi niistä oli Jussi ja The Boys, loput olivat näiltä kulmilta.

Tapahtumaa ei mainostettu lainkaan. Teimme keltaisia A4-kokoisia julisteita ja pienempiä A5-kokoisia lennäkkejä, joita jaettiin sumeilematta kaikkialle, missä kansaa oli.

Koska ei ollut perustettu vielä mitään Elmua, piti koetapahtumalle löytää sopiva yhdistys, jonka nimissä homma junailtaisiin. Piti siis saada huvilupaan järjestö, joka vastaisi huvipaikalla sattuneista pahoinpitelyistä, varkauksista, poliisin vastustamisesta ja yleisestä mellakasta. Parempaakaan ei löydetty siihen hätään ja piknikkiluvan alle präntättiin Seinäjoen dem. nuorten nimi ja puheenjohtajan ja sihteerin allekirjoitukset.

Järjestysmiehiä oli kuusi kappaletta ja pari lipunmyyjää päälle. Kokeilu junailtiin kahdeksalla henkilöllä ja kaikki meni ilman vaikeuksia. Juontajana toimin itse, koska parempaakaan spiikkeriä ei löydetty. Liput maksoivat vitosen.

Kokeilusta tositoimiin

Kedolla tuntui olevan porukkaa vähän, mutta kun laskimme myydyt liput havaitsimme, että sana oli kiirinyt ainakin kuudensadan korviin. Se oli suuri yllätys ja näin oli paikallisen Elmun perustamiskoe onnistunut.

Jussi ja Boys tuli paikalle halvalla joten järjestäjille jäi rahaa ylikin, koska täkäläiset bändit olivat lupautuneet soittamaan ilman korvausta. Järjestäjät olivat kuitenkin nimensä mukaisesti demokraattisia ja jakoivat loppurahat soittajille pari päivää konsertin jälkeen.

Heti konsertin jälkeisellä viikolla keskusteltiin muutamien innokkaimpien asianosaisten kanssa yhdistyksen perustamisesta. Ennenkuin yhdistys perustettaisiin virallisesti, pitäisi selvittää muutamia peruskysymyksiä. Näin sovittiin ja selvitettiin.

Selvitettävä asia oli esimerkiksi se, missä näitä suurenmoisia tilaisuuksia järjestettäisiin. Tavoitteena oli tietenkin klubitoiminnan käynnistäminen hesalaiseen tyyliin. Paikallisella tasolla otettiin mallia Seinäjoki Jazz r.y.:n pyörittämästä jamisarjasta, joka aloitettiin aikoinaan ravintola Hoijakassa, aseman korkeassa kapakassa.

Humppadiscosta rock-klubi?

Jazz-kerho oli jo siirtynyt toimimaan Hoijakasta Kantakrouvin kellariin, joten Hoijakka oli siltäosin vapaa. Ei sitten muuta kuin neuvottelemaan Hoijakan johtajan kanssa. Alku näytti lupaavalta. Iäkäs johtaja jopa innostui ideasta tuoda nuorta elävää musiikkia edes kerran kuukaudessa ravintolaan, joka oli luisunut mekaanisen musiikin armoille. Sekin. Hoijakkahan oli tunnettu iäkkäämpien konkareiden humppadisko.

Alku oli siis lupaava, mutta ennen kuin sopimuksia lähdettiin tekemään, piti ravintolanhoitajan neuvotella Helsingissä sijaitsevan Liikenneravintolat-yhtiön pomojen kanssa. (Hoijakka ei siis ollut eikä ole nytkään mikään itsenäinen, paikalliset olosuhteet huomioon ottava ravitsemusliike, vaan ravintolan ilmeen on muistutettava ilmeisesti mahdollisimman pitkälle Suomen ravintoloiden keskiarvoa.)

Sopimuksesta neuvoteltiin neljä kertaa ja lisäksi tulivat vielä puhelinsoitot. Kun menin viidennen kerran tapaamaan Hoijakan asiainhoitajaa, oli valmiiksi kirjoitettu sopimus laukussani.

Mutta kas kummaa, kuulinkin heti kättelyssä, että Helsingin herrat ovat tyrmänneet yhteisen ajatuksemme tyystin. Ei mitään yhteistoimintaa tällaisen yhteenliittymän kanssa, tai paremminkin sanoen pian muodostuvan elävän musiikin yhteenliittymän kanssa. Yhdistys oli vielä perustamatta.

Pettymys oli joka tapauksessa melkoinen, sillä olimme ottaneet jo yhteyksiä muutamiin bändeihin ja sopineet alustavasti keikkoja niiksi päiviksi, joista olimme Hoijakan takahuoneessa alustavasti keskustelleet.

Iskusta voittoihin

Meikäläinen kimpaantui tästä iskusta niin paljon, että päätin järjestää hetimiten uuden tilan tuleville klubitapahtumille. Neuvottelin asiasta Koskimäen Yllin kanssa, josta tuli sitten myöhemmin Kemu:n puheenjohtaja. Päädyimme yhteydenottoon Cumuluksen pomojen kanssa.

Soitin samana päivänä Cumuluksen ravintolapäällikölle ja se oh hyvä liike. Cumuluksen ravintolapuolen johtoryhmän kokous oli määrä pitää samana päivänä viiden maissa, jonne saimme Yllin kanssa kutsun.

Menimme paikalle, ravintolan baariin, jossa meitä odotti kymmenisen ravintolan johtohenkilöä. Mitäs siinä kun selostamaan tätä hienoa ajatusta. Olimme varustautuneet tilaisuuteen monistamalla keskeisiä pointteja Kemun periaatteista ja niistä luonnoksista, jotka kuvailivat klubi-illan ideaa ja muotoa.

Porukka oh kiinnostunut heti ideasta. Poistuimme kuitenkin pian paikalta ja jätimme ryhmän miettimään, kannattaa yhteistyö tulevan Kemu:n kanssa. Olimme esittäneet jo listan päivistä, joina haluaisimme järjestää klubi-illat syksyn kuluessa.

Seuraavana päivänä saimme kuulla, että idea oli hyväksytty ja että ravintola ryhtyy ennakkoluulottomasti yhteistyöhön. Lähipäivinä kävimme useasti Cumuluksessa puhumassa käytännön järjestelyistä.

Sitten tuli KEMU

Aikaa oli tuhraantunut jo riittävästi, joten oli syytä perustaa viimeinkin se yhdistys. Mutta ennen sitä pidimme vielä yhden kokouksen jossa kaavailimme syksyn toimintalinjaa. Pidimme kokouksen uhallakin Hoijakassa, joka ammotti tuona iltana tyhjyyttään. Keskellä lattiaa istuimme vain me Kemu:n agentit.

Neuvottelimme monista asioista, kävimme läpi ELMU:n sääntöjä ja mietimme sopivia nimiehdotuksia perustettavalle yhdistykselle. Seinäjoen elävän musiikin yhdistys oli luonnollisin nimivalinta, mutta se ei oikein saanut kannatusta. Keksimme sinä iltana Kehittyvän musiikin yhdistyksen nimen ja se siitä sitten tulikin.

Se oli lauantai 2.9. 1978 kun kokoonnuimme Kantakrouvin takaseinälle juttelemaan, mutta koska paikka oh jonkin verran rauhaton, nousimme kaksi kerrosta ylemmäs työpaikalleni Yle:n neuvottelutiloihin. Paikalla oli toistakymmentä perustajajäsentä. Alustin Elmusta ja tilanteesta näillä seuduilla. Koskimäen Ylli johti puhetta, joka kävi tietenkin yhdistyksen perustamisen puolesta.

No, sitten yhdistys perustettiin ja puheenjohtajaksi tuli Ylli ja sihteeriksi valittiin Kontusen Anu. Muina jäseninä olivat esimerkiksi Kontusen Sampo, Ahosen Raimo, Gabriel-yhtyeen kavereita ja Sallisen Juke Kauhavalta. Joukossa oli sekä musiikin soittajia että kuluttajia niin kuin pitikin.

"Minäkö Seinäjoelle?"

Seuraavalla viikolla levisi jo lennäkki, jossa David Bowie piteli korviaan ja kyseli, että ’’Minäkö Seinäjoelle.” Eihän teillä soi kuin humppa ja levymusiikki, kunnon musiikkimesta puuttuu, sorry vaan.”

Kerroimme lennäkissä tulevasta toiminnasta, joka käynnistyi 18.9. eli jo parin viikon kuluttua. Ilta pidettäisiin Cumuluksessa ja vetonaulana olisi Alatalon Mikko. Mikko oli alunperin juonessa mukana ymmärtäväisesti ja hän lupasi tulla keikalle alle torihintojen. Mikon lisäksi mainostettiin Tauno Krossia, Jaana Rinta-Ruonaa, Hard-Rock Sallista jne. Juontajana luvattiin käyttää Hannu Hanhimäkeä, joka oli taas näyttelijä kaupunginteatterista.

Lehtisessä mainostettiin myös syksyn muita klubi-iltoja ja luvattiin kovaa kamaa. Tiedettiin myös se, että Kemu olisi mukana järjestämässä 19.10. pidettävää konserttia. Konsertti järjestettiin Taksvärkki-keräyksen hyväksi.

1. Klubi-illan edellä

Ensimmäisenä klubi-iltana oli säpinää ja pinna oli tiukalla varsinkin ennen tapahtumaa. Päällimmäisin kysymys oli tietenkin "Tuleekohan sinne ketään?" Olimme arvelleet, että kyllä sinne nyt muutama kymmenen ihmistä tulee pakosta, ettei se nyt voi aivan penkin alle mennä. Joka tapauksessa tiesimme, että tulisimme lyömään reilusti Cumuluksen normaalimaanantai-illan yleisöennätykset. Maanantaisin ei porukkaa juurikaan kapakassa käy, joten ilta sopii tarkoitukseemme mainiosti.

Suikki oli kasannut kamansa, siis äänentoistolaitteensa jo hyvissä ajoin paikalle. Pidimme tärkeänä sitä, että ilta onnistuisi aina äänentoistoa myöten hyvin. Pöydille jaettiin esitteet yhtyeistä. Katsoimme että kansan on saatava perehtyä heti paikalle tullessaan esiintyjien taustaan. Takakanteen laadimme mainoksen tulevasta klubi-illasta ja illan esiintyjistä.

Pientä säpinää aiheutti maanantaipäivänä se, että myöhään sunnuntai-iltana saimme kuulla Rett Saapas -yhtyeen peruuttavan tulonsa illan vieraaksi. Esite oli jo kirjoitettu, mutta sitä ei oltu vielä monistettu. Uuden yhtyeen hankkiminen peruuntuneen tilalle ei tuottanut suuria ongelmia, sillä Ultima Thule oli kokonaisuudessaan paikkakunnalla ja ilmeisesti kaverit olisivat tulleet joka tapauksessa klubin avajaisiin. Yhtye sai siis esiintyä Rett Saapas -yhtyeen tilalla. Ultima Thulen esittely ehdittiin saada esitteeseen mukaan maanantain aikana.

Porukalla se onnistui

Kansaa tuli paikalle yllättävän paljon. Sitä oli muistaakseni parisataa musiikinnälkäistä ja kaljanjanoista pääasiassa nuorta ihmistä.

Tunnelma oli hyvä, arpoja myytiin, paikkaa kehuttiin, Alataloa kuunneltiin hartaasti. Kyllä ensimmäisen illan läpivieminen oli voitto, niin taloudellisesti että musiikkipoliittisesti. Jotenkin pikkutunneilla kansan häivyttyä pois ja pienen piirin pohtiessa mennyttä tuntui, että historiaa oli tehty. Rahaa oli jäänyt mukavasti tulevien pahojen päivien varalle.

Lehdistö noteerasi ensimmäisen klubi-illan mainiosti kuvien kera ja tieto historiallisesta tapahtumasta meni uusien ihmisten ulottuville. Olimme optimismin vallassa täydellisesti.

Toiminnan käynnistäminen vaati lukemattomia palavereja, ideointia, suunnittelua, rämäköitä haaveiluja, uskallusta ja yhteistyötä monien eri ihmisten kanssa. Kukaan ei pystyisi käynnistämään tällaista hommaa yksin. Ei vaikka olisi minkälainen fakiiri.

Laadimme heti yhdistyksen perustamisen jälkeen toimintasuunnitelman, yksityiskohtaisen tavoitelistan, jossa kaavailtiin muusikoiden kouluttamiseksi kursseja, yhtyeiden ja Kemu:n yhteistyössä tuottaman lp-levyn tekemistä, kaksipäiväisen rock-tapahtuman järjestämistä, alueen esittävien muusikoiden kartoittamista ja sen sellaista.

Toimitimme suunnitelman ja kauniisti kirjoitetun anomuksen Seinäjoen kaupungin kulttuurilautakunnalle. Anoimme 6000 markkaa avustusta ja kuinka ollakaan saimme 5000 markkaa. Tieto rahasta tuli vasta loppusyksystä, mutta se lämmitti mieliämme suunnattomasti, sillä eivät ne kaikki tilaisuudet onnistuneet kuten ensimmäinen.

KOJO eka konserttivieras

Alueellisen Taksvärkki-yhdistyksen kanssa järjestimme konsertin Seinäjoen ammattikoululla. Starana oli paikalla itse The King eli Kojo. Mukana hyörivät myös Albert Järvinen, Beaver Aitto-oja ja Hiekkalan Hessu ja taisipa olla Jormakin. Meikäläisistä bändeistä oli paikalla Hard Rock Sallinen.

Ensimmäinen konsertti onnistui hyvin. Kansaa oli viitisensataa, vähän ylikin. Asioita ei kuitenkaan jostain syystä hoidettu sovitulla tavalla, vaan lopulta kävi niin, että Kemu menetti omasta heppoisesta kassastaan monta sataa markkaa, kun hyväähyvyyttämme lupasimme majoittaa Kojon ja kumppanit Cumuluksessa laskuumme, Kemun piti saada rahansa myöhemmin pois, mutta eipä vain saatukaan.

Tarjonta oli rautaa

Muutenkin rahapuolessa oli tiettyä haparointia. Kukaan meistä ei ollut tottunut käsittelemään sellaisia papereita, joita näissä hommissa joutuu pakosta käsittelemään. Pienistä vaikeuksista huolimatta homma pyöri kuin pyörikin komeasti, eikä kukaan voinut väittää, etteikö tajonta olisi ollut rautaa.

Oli Vanhaa Isäntää, Jukka Gustavssonin Sahti-yhtyettä, Jussi ja Boys ja muuta kovaa alueeltamme. Järjestimme myös koululaiskonsertin joulukuussa yhdessä koulutoimiston kanssa. Jussi ja Boys oli tapahtuman kovin bändi ja sitten oli mm. Stetson ja Dakota.

Koululaisille, siis aivan pikkuskideillekin jaettiin kaksiliuskainen tiedote bändeistä ennen konserttia. Useimmat sen lukivatkin, mutta osa teki liuskoista lennokkeja, ja paikoin urheilutalon lattian yllä leijaili yhtä aikaa kymmeniä lennokkeja. Konsertti synnytti siis huomattavan määrän roskaa, ja siitä saimme sitten useampaan kertaan kuullakin urheilutalon sinipukuisilta.

Tarkoitus oli kuitenkin mitä parhain ja kaikesta päätellen Seinäjoen koululaiset tietävätkin nyt rockin historiasta enemmän kuin vuosi sitten - Jussi näet piti konsertin kuluessa mainion luennon aiheesta näytteiden kera.

Joulukuussa pidimme myös Pen Lee -yhtyeen konsertin urheilutalolla. Periaatteenamme oli, että hyvää musaa naurettavan halvalla. Liput maksoivat vain vaivaisen vitosen. Kansaa oli paikalla kuusisataa ja konsertti meni suurinpiirtein omilleen. Gabriel-yhtyeen matkakuluihin meni viimeiset rahat, siitä vitospinosta, jonka kansalta nyhdimme.

Palkkioita emme pystyneet nytkään maksamaan oman alueen bändeille. Historia on osoittanut, että olisi pitänyt ottaa silloinkin vaan reilusti vähintäänkin se kymppi, niin olisi säästetty paniikinomaiselta rahapulalta, joka alkuvuodesta -79 koetteli Kemun kassaa.

Vaikeuksia keväällä -79

Kevät -79 on useimmille nykyisistä kemulaisista työntekijöistä jo tutumpaa aikaa. Kevään keskeisin ongelma oli se raha, jota joskus oli selvästi liian vähän. Ellei kaupunki olisi avustanut viidellä tonnilla, olisi meidät hukka perinyt. Myönteisin ilmiö keväällä taisi olla Korpeisen Reijon saaminen kaupungin palkkalistoille hoitelemaan pääasiassa Kemun asioita. Töitä voitiin siis jakaa entistä enemmän.

Oma lukunsa oli myös hallituksen kokoaminen tälle vuodelle. Helmikuun alussa pidettiin vuosikokous ja paikalle tuli niukasti porukkaa. Olihan siellä uuttakin verta ja hyvä niin. Kokous sujui loppua kohden siten, että hallitukseen valittiin lähes jokainen paikalla ollut kynnelle kykenevä.

Uusi hallitus puhui heti haastavasti Provinssi-rock -festivaalista, jonka järjestäminen oli alkukesän suurin urakka. Valmistelut oli aloitettu jo aikaisemmin. Törnävänsaari oli varattu jo syksyllä, tiettyjä yhtyeitä oli alustavasti kaavailtu esiintyjiksi jne.

Provinssi-rock

Kevätkauden vaativin urakka oli kaksipäiväinen ”Pop-yhtyeiden SM-kilpailu”, joka järjestettiin pääsiäisenä urheilutalossa. Kaikki pelasi hyvin ja porukkaa oli seuraamassa kisaa noin 1600.

Kevättä kohden mentäessä yhdistyksen talous kohentui niin, että Provinssi-Rockin järjestelyihin jäi just sopivasti rahaa. Ennakkoon rahaa menikin yllättävän paljon, sillä piti ostaa verolippuja ja muuta tilbehööriä. Huhti-toukokuun-kemuilu sävyttyikin kauttaaltaan kesäkuun toisen päivän suurtapahtuman järjestelyjen merkeissä. Piti suunnitella ja tilata julisteita, piti tehdä yhtä sun toista, etsiä työntekijöitä, laskea aikatauluja ja niin edelleen. Töitä tehtiin porukalla eikä festivaalista olisi tietenkään muuten tullutkaan muuta kuin limbo. Nyt kun tehtiin kunnolla työtä ennakkoon tapahtuma onnistui nappiin.

Kesäkuun toisena pidetty PROVINSSI-ROCK oli monen mielestä kesän paras festivaali. Ohjelmalinja oli selvä. Järjestyksenpidossa ei otettu lainkaan kovaa linjaa. Tunnelma oli kaikin puolin lupsakka ja terästyi yömyöhälle jatkuneissa uuden aallon bileissä. Koko komeus käsitti parikymmentä yhtyettä ja viitisen tuhatta lipun ostanutta.

Teksti: Risto Vuorinen, Lakeuden Kutsu 1979


Ensimmäinen Provinssi-rock