Veli-Matti "Ameeba" Mäenpää

Tässä on oikein havahtunut vasta nyt, että kohta 60 tulee mittariin. Aina kun kattoo peiliin niin miettii onko vai ei.

Alku oli Woodstock, elokuvateatteri Kalevassa se silloin 1970 kolahti ja lujaa, kolajaa se vieläkin. Kyllä se tuli varmaan ainakin 10 kertaa katottua Kalevan keinonahkapenkeillä. Ei siinä nähnyt mistään huumejuttuja vaan se oli se musa ja free-meininki, näki tissejäkin.

Itseasiassa rummuilla aloitin. Sain 20 litran kurkkupönttöjä Tuurin vanhemmilta Itikan risteyksestä. Tein pellistä vanteet ja hain oikein nahkaakin, kostutin sen ja vanteen kanssa kiristin paksun nahan kalvoksi. Pönttöjen pohjasta sai leikattua pellin. Oon kunnioituksella ajatellut äiti Annikki vainaata, jonka kanssa asuttiin vanhassa Kauppalan talossa. Kun hän pujotteli työhuoneessa naruja sälekaihtimiin niin meikäläinen paasasi samalla kurkkupönttöjä "aaa-aaa-aaa" - Zeppelinin Immigrant song. Mutsi vaan hymyili. Mutsi oli aivan yli-ihminen tuossa kestämisessä. Zeppelinin lisäksi Heeppi, Purple ja ne kaikki tuli himaan. Myöhemmin basson kanssa mä Gary Thainia C-kasetilta opettelin.

Mun ensimmäinen esiintyminen oli kansakoulussa viidennellä. Silloin oli laulu erikseen eikä siellä kukaan uskaltanut esiintyä, laulaminen oli lähinnä kuin runonlausuntaa. Minä sitten olin ottanut mukaan broidin Bjärton kitaran joka odotti ikkunalaudalla vuoroani... painelin luokan eteen ja aloitin "pappi, lukkari, talonpoika, kuppari joo joo..." Karelia yhtyeen Iivana Nyhtänköljän Herran kanssa pellon laidassa biisin melodiaa mukaillen. Ysi tipahti siitä esityksestä laulunumeroksi. Se kannusti ja kyllä mä olin vähän miestä kun uskalsin enkä hävennyt vaan menin suoraan lavalle.

Kun tässä kelaa noita ensimmäisiä musajuttuja niin tuli mieleen miten sinnikäs oli. Mäkirannan Maken kanssa lähdettiin Ilmajoelle Väli-Toralan Kaitsun luo. Mentiin aina polkupyörillä toistakymmentä kilometriä, en varmaan ole niin pitkiä lenkkejä sen jälkeen tehnyt. Kaitsulla oli pelkkä marssirumpu, mulla oli ittetehty kitara, olisinkohan ollut jotain 12-vuotias suunnilleen. Eka biisi oli Shocking Bluen Venus.

Mutsi osti sitten mulle helevetin hyvän Fender Twin Reverb vahvistimen, mutta kuparilla mä rahoitin itseasiassa paljon soitinhommia ja hommasin kaksi mopediakin. Rupesin hoksaamaan, että voi vittu kun näitä rintamamiestaloja pantiin lihooksi urakalla Seinäjoella niin kaikki vaan pistettiin kaivinkoneella kaatopaikalle vaikka siellä meni kupariakin seassa. Kuparista sai neljä ja puoli markkaa kilolta. Neljä ja puolimarkkaa oli kova liksa 70-luvun alussa. Purkutaloista vietiin toisinaan sellaisiakin johtolasteja Pelkkikankaalle myyntiin ettei mopo meinannut unelmakaapelilastia kantaa.

Varsinaisesti enempi rupesin soittamaan bassokitaraa sellaisessa porukassa jossa oli Ristilän Jaska ja Mikki ja Viitasaaren Tunge, bändissä oli siis alkujaan kolme kitaristia, eikä basistia. Muistan kun silloin tuli näitä ensimmäisiä HH merkkisiä kitaravahvistimia. Niitä myi Kokkolassa Kalansilmäksi sanottu kauppias. Jaska ja Tunge oli kovia HH-miehiä, niissä vahvistimissa oli valotkin sisällä ja sitten miehisteltiin kummalla on pidempi jousikaiku. Ei meillä keikkoja ollut, lähinnä jammailtiin ja soitettiin puoliakustisesti.
Sitten Piilosen pellolla vedin. Luodon Teppo oli bassossa, Ahosen Harrin kototalon yläkerrassa harjoiteltiin. Oli siinä hänen vanhemmilla kestämistä kun alkoi vahvistimissa olla jo tehojakin. Se oli Ari Mäenpään yhtye.

Sillä kokoonpanolla kuljettiin jo laivallakin keikalla "Elämässä pitää olla runkkua" pohjalta. Vaasan laivoilla oli vanhoilla mummoillakin kauhea meininki päiväkeikoilla päällä "Voi kun nuoret poijat soittaa ihanasti". Ei me edes tiedetty kuinka kauan siellä soitetaan. Tuurin Markku meidät sinne vei, kolme päivää oltiin laivalla. Muistan ikuisesti sen kun oltiin miestä "tämmöistä on muusikon elämä".

Sitten muistan kun taisi olla jotkut ammattikoulujen väliset bändikisat tai esikarsinta. Koottiin koko Törnävän ammattikoulusta kokoonpano niistä ketkä nyt vähän soitti. Kaksi biisiä sai soittaa, toinen oli Nousevan auringon talo. Luodon Tepon isän autolla, tylppänokka Citroenilla, vietiin kamat. Muistan iät ajat kun kovalla kiireellä roudattiin ja avattiin Citikan sivuovi niin siellä kopissa oli pahnoja ja hevosen paskaa.
Sitten keikkapaikalla oli kova viritysmomentti kun edes sen verran tajuttiin, että soittimet pitää olla vireessä. En tiedä sitten kuka oli tehnyt sen källin kun alettiin soittamaan niin kitarat oli täysin epävireessä. Hyvä ettei se vienyt kaikkia soittohaluja ettei koskaan enää.

Sitten aika nopiaa tapahtui kaikenlaista. Musiikkiliike Järvenpää oli silloin Ilkan talossa alakerrassa. Siellä käytännössä oltiin kaikki mahdollinen aika kokeilemassa kaikenlaisia vehkeitä Ristilän Timpan kanssa ja Seurahuoneella hyppäsin kun alkoi viinanjuonti ja musiikki ammattina kiinnostamaan. Mutta kun ei päässyt sisälle niin siinä ikkunan alla kuuntelin meininkiä. Tällä lailla mä tulin tutuksi vanhojen soittajapatujen kanssa. Yleensä ne oli vähintään 10 vuotta vanhempia. Pääsinkin sitten Heikkilän Jorman bändiin Markus "Tolle" Kahranahon jalanjäljillä. Tolle oli Seinäjoen kovin basisti Ojalan Jussi vainaan vanhalla Fenkulla. Kyllähän se kolahti kun pääsi bändiin Tollen jälkeen ja siitä suoriutui jotenkin.

Tuolloin seinäjokisista bändeistä Suikkis teki vaikutuksen kun niillä oli hyviä biisejä, Santanaa ja kansainvälistä meininkiä, iso bändi puhaltajineen.

Seuraavaksi olinkin Martti Jalavan yhtyeessä, taisin olla jotain 15-16 vuotias. Jalavan kokoonpano oli rock-painotteinen, soitettiin jopa Mountainia. Martilla oli älyttömästi LP levyjä pienessä kömmelissä. Tuolloon ei tajuttu mitään metallimusasta ja gooteista. Kyllä Martti oli sellainen esigootti. Sillä oli mustaksi maalattu keikkabussi ja mustat vaatteet. Kyllä Martti herätti kunnioitusta, kateutta ja naureskelua riippuen tilanteesta. Piti ristus olla kunnon näkööstä. Oli tuplarumpusetti. Joupilla oli 32 tuumainen gongikin. Hammondit piti olla eikä mitään miukumaukulautoja. Lavalla oli älyttömästi tavaraa ja rehattiin kaappejakin joissa ei ollut kaiuttimiakaan kaikis. Käytiin treenaamassa Jalasjärvellä tyhjällä kotitalollani ja Nurmon Essolla oltiin kaikki yöt vaikka ei ollut keikkaakaan kun siellä aina tapahtui aamu neljään asti kun sinne pysähtyi kaikenlaisia bändejä.

Noista vehkeistä. Muistan kun Työväentalon, Tyntin, alakerrassa Purovarren Heikki eli Henteri ja Holman Timppa, Reetun basisti ja kitaristi rakenteli kaiutinkaappeja. Silloin alkoi olla muotia niinsanotut kanoottikaapit. Silloin ei ollut mitään internettiä mutta jostain ne oli saaneet JBL:n piirrustukset ja tekivät sit sellaisia kopioita. Jalavan Martti sitten näki nämä kaapit ja heti tietenkin että "mulle ristussaatana samanlaiset mutta kaksikertaa isommat" eli kaksi 15 tuumaista vierekkäin. Miehet sitten teki sellaiset, ne oli hienosti maalattu, täysin identtiset JBL:n kanssa ja helevetin komiat. Mutta mikä häpiä se olikaan noille puuseppäihimisille kun huomasivat sitten kun piti ne roudata autoon ettei ne mahtuneet ovesta ulos. Olivat tehneet niin isot kaapit että piti halkaista keskeltä. Tuon Työväentalon pajan toisessa huoneessa Alhon Kimmo ja Petäjäsalon Heikki tekivät vahvistimia ja Sallisen Jukekin siellä oli. Ostin heiltä Karju merkkisen vahvistimen, 6-kanavaisen mikserin ja kaapit. Olivat toimivia, mutta hieman rujonnäköisiä. Pääteaste oli kuin mikroaaltouuni. Karju olis vieläkin hyvä merkki vahvistimelle.

Jalavan yhtyeessä olin aika pitkään. Oon ollut Pesän seinien sisällä pisimpää mihihä koskaan asunutkaan kun siellä oltiin oli keikkaa tai ei, toki yleensä olin joko Prunnin tai Helahoidon sisällä housebandissä.

Jalavan jälkeen lähdin Juhamatin bändiin. Rupesin jo nuorena kiertämään ja juoksemaan rahan perässä. Maailmalla tapahtui niin paljon ja tutustui muusikoihin. Soittajan elämässä viehätti se glamouri, kolahti rivimiehen taivas enkä halunnut miksikään Dannyksi, piti olla joukkovoimaa, demokraattinen bändi. Yli 25 vuotta tuli oltua tienpäällä ammattimuusikkona yhteen kyytiin. Se oli sellaista, että usein oli 6 soittoiltaa viikossa, rahaa tuli hyvin kun ei sitä ehtinyt tuhlaamaan. Vähän huvittuneena kattoo kun nämä nykyartistit kehuu että 150 keikkaa on viime vuonnakin heitetty... ja niille roudarit roudaa plektratkin. Ennen piti vetää kuusi iltaa viikossa ja 5 tuntia illassa ties missä olosuhteissa. Kun lopetin kiertämisen niin olin Puhtaana käteen musikaalissa Vainun ollessa kapellimestarina.

Kyllähän sitä oppi keikoilla soittamaan kun säesti kaikkea Henry Theelistä alkaen laidasta laitaan. Huomasi kuinka paljon eri kokoonpanoissa soittamisesta oli hyötyä eikä tanssimusiikkikaan mitään paskaa ollut kun sitä soitti hyvin ja oli kunnon sovitukset. Monesti kappaleetkin ovat parempia kuin hetken populaaribiisit. Monesti oli tehty oikein nuotitkin ja tehty oikeen vaikeeksi että piti olla träillä.

Kun mulla on näitä adhd ominaisuuksia niin kantapään kautta opiskelin. Tosin yhden vuoden vuoden aikana, aina kun kerkesin kävin edesmenneen Rantalaisen Mikon, kaupungin orkesterin opissa, kun mulla oli keikoilla stikki eli kopaton kontra. Jatko-opetusta kontraan antoi Tuurin Jakke kun piti jumalauta vielä trokan kanssa soittaa ja oli aivan eri sormitus. Silloin Knuuttilan Petterin kontrabasso oli yleisessä kierrossa. Sillä Jakke mulle sitten näytti mallia ja opettelin ne ulkoa kun huomasin ettei nuo nuottiopinnot oo mun alaa.

Julkaistuilla äänitteillä en ole juurikaan soittanut. Härmän humppa tuli heti alkumetreillä, Arja Pirttisen omakustanne vinyylisinkku. Muita ei oo levyiksi muodostunut, mutta kaikenlaisia kohelluksia on tehty ja ainakin yksi on saanut kansainvälistä huomiota. Kun Kemulla oli raviradan vieressä treenikämppä niin tehtiin Mykkäsen Tompan kanssa kahdella dekillä neliraitaäänitys kun oltiin aikalailla viihteellä. Korgin syntikasta tuli perusrumpubiitti, vetelin bassoriffiä hatusta ja Tomppa soitti kitaraa. Sitten päällekkäisäänityksenä soitin koskettimia ja Tomppa lauloi: "Stop the tape dick", ei siinä muita sanoja ookkaan. Sattumalta Ojalan Jamppe oli toisessa treenikämpässä paukuttamassa rumpuja ja sekin meni nauhalle vaikka komppi oli kääntyä Korgin rumpukonebiitin kanssa. Siitä tuli kokonainen biisi vaikka ei oltu mitään sovittu. Lopputuloksesta tuli aivan loistava, sellaista ei saa tekemälläkään. Kun Tomppa oli laittanut biisin myöhemmin internettiin oli tullut kehuja aina Uriah Heepin jätkiltä ja Billy Cobhamilta. Oliskohan tämä elämäni suurin merkkitapahtuma.