Arto Ojajärvi muistelee:

Jo pikkujannuna rokkia tuli kuunneltua. Oli sellainen kundiporukka, joka hengaili yhdessä ja jota koväääninen musiikki yhdisti.

Ääniteltiin radiosta biisejä toinen toisillemme nauhoja kopsaten. Rahaahan ei ollut ostaa mitään levyjä eikä kasettejakaan. Musiikki oli heti sellaista rock'n'rollia jota diggailtiin. Se ei ollut progea eikä poppia vaan rankemman puoleista musaa. Sellaista 70-luvun esiheviä, Purplea, Nazarethia, Led Zeppeliniä ja sitten tietenkin Ganesia. Tämä oli 70-luvun puolivälissä ennen punkin tulemista.

Ekat keikat soitin Nurmon yläasteen illanvietoissa. Koulussa kasattiin joitain bändiviritelmiä ja soitettiin näissä koulun ilsuissa, joissa kaikki vähänkin soittotaitoiset pääsivät veivaamaan ja kokeilemaan mitä soittohomma on. Takamäen Esko oli jo silloin soittokavereitani. Cover-biisejä soitettiin, mutta kyllä heti omia biisejä tehtiin eikä yritetty apinoida muita. Toki voi cover-biisejäkin varioida, mutta ite lasken bändiksi vain sellaiset, jotka tekee omaa musaa ja luo uutta.

Kun pääsin yläasteelta niin alkoi tulla punk ja soittokavereita tuli muualtakin kuin yläasteympyröistä. Oli Takamäen lisäksi Knuuttilan Erkki, Panun Jari ja Alareinikan kundeja.

Punk sen lähtölaukauksen antoi oman musiikin tekemiselle. Se oli tosi piristävä ilmiö kautta Suomen. Oli hyvä että sellainen murros tapahtui. Se muutti lähestymistapaa ja alettiin vielä enemmän uskoa siihen, että voi tehdä musiikkia itse. Kun saatiin kasaan oikeakin bändikin eli Firenze, niin ei oikeastaan sitten enää soitettu kuin omia biisejä.

Melko pian mentiin Firenzen kanssa Botniasound studiolle kokeilemaan studiohommaa. Eihän me siitä mitään tietty, sinne vaan mentiin kitarat kainalossa ja lyötiin rummut pystyyn. Suikki oli siellä silloin puikoissa ja hän kärsivällisesti meitä opasti. Se oli tosi hyvää oppia. Suikki oli loistava kaveri äänittämään ja oli hahmona rauhallinen ja ymmärsi meidän poikien metkuja. Ensimmäinen demo oli Työttömän arkea. Ja sitten saatiin biisejä Merkonomikaupungin toivot -kokoelmakasetille.

Silloin oli Seinäjoella ja ympäristössä aika paljon nuorien kossien bändejä. Äpärät tietenkin oli siihen aikaan kovin mun mielestä. Mutta täältä puuttui jokin osa, että olisi päästy Seinäjoelta tai koko Etelä-Pohjanmaalta eteenpäin. Täältä ei ollut linkkejä levy-yhtiöihin ja lähinnä pöhistiin vain omissa liemissä. Toki saattoi olla, että täältä oli suuremmassakin tietoisuudessa joitain kokeilevampia bändejä, mutta ite sen sellaisia hirveesti kuunnellut. Hard Rock Sallinen toki oli kova juttu silloin, mutta ei sekään ollut kovin tunnettu valtakunnallisesti. Siinä vaan oli jokin, että bändit jäi oman onnensa nojaan eikä bändit tehneet enempää työtä juttunsa eteen. Pelkällä musalla ei pitkälle pötkitä vaikka olisi hyvääkin. Kyllä siinä täytyy olla manageri tai joku joka vie sitä bändin uraa eteenpäin. Valitettavasti se on näin. Toki se on itestäkin kiinni paljonko haluaa musiikkiin ja soittamiseen panostaa.

Sitten kun mentiin ajassa muutama vuosi eteenpäin punkin jälkeiseen aikaan niin perustettiin Syyskuu. Oltiin aika kapealla linjalla siinä mitä tehtiin eikä paljoa sivuille vilkuiltu. Se oli aika tiukkaa touhua. Oli muitakin paikallisia post-punk bändejä, Geisha ja muitakin. Silloin alkoi olla jo olla hieman mahdollisuuksia päästä esille. Esiinnyttiin Rock-SM kisoissa ja sitä kautta päästiin levytyssopimukseen ja tekemään LP. Geishakin pääsi näyttämään, että täältäkin päin jotain tulee. Soundi lehdessä oli meistä yhteisjuttu.

Crack-Up oli vielä Syyskuun jälkeen ja sitten soittelin Perkiön Harrin ja Ojalan Jampen kanssa Eva Braun Experience bilebändissä. Oli joitain prätkätapahtumakeikkoja ja sellaista ennenkuin muutin 80-luvun puolivälissä Helsinkiin. Siellä oli kavereita Pohjanmaalta joiden kanssa aluksi soittelin, mutta ne viritelmät eivät päässeet levyttämään. Sitten aika pian aloin The 69 Eyesin kanssa soittamaan ja uraa luomaan. Siinä mä oon tänä päivänäkin.

Haastattelu: Jarmo "Latvis" Latva-Äijö


Firenze

Syyskuu treenikämpällä. Kuva: Risto Maunuksela


Eva Braun Experience