Pentti Niemi muistelee:

Musikaalisuuteni on vanhempieni perua. Suvussa on aina laulettu. Isänisä lauloi hautaan ihmisiä 1900-luvun alussa ja molemmat vanhempani olivat musikaalisia. Musiikki oli perheessä aina lähellä. Lempinuimeni Konni tulee isäni Onni nimestä. Isällä oli kitara ja soitti viulua. Isä hommasi mulle trumpetin ihan pikkupoikana, mutta olin niin pieni ettei ollut siihen oikein intoa eikä ansatsia. Kitara mulla oli ensimmäisenä instrumenttina. Olen syntynyt 1952, joten kitara taisi olla kädessä jo 50-luvun puolella, mutta kun pääsin soittamaan pianoa niin se meni sitten edelle. Asuttiin tuolloin Törnävän kartanolla ja siellä oli piano, siellä mä istuin toisessa siivessä pianon ääressä illat. Olen aina säveltänyt ja pianon kanssa se oli hieman selkeämpää. Koulussa olin laulajapoika ihan kansakoulusta lähtien ja osallistuin laulukilpailuihin. Ja kun keikoille lähdettiin niin laulu oli mulle ykkösenä ja soitimet jäi taka-alalla. Ajan hengen mukaan piti olla pystysolisti. Soitinopetusta ei oikein ollut, ihan kavereiden kanssa opeteltiin. Luojan lykky oli että oli lahjakkaita kavereita ympärillä. Yksi osasi yhtä ja toinen toista ja sitä tietoa jaettiin.

Paikallisista bändeistä en oikein tiennyt kuin Yahoosin. Niiden solisti Mälli oli mulle ehdottomasti tärkeä heppu ja kitaristi Kauko Heiskan kanssa soitettiin pitkään samassa bändissä myöhemmin. Varmaan oli niitä rautalankabändejäkin, mutta se ei ole koskaan ollut mun juttu. Sitaateissa sanoen olin enempi progemiehiä ja hyviä olivat myös Yardbirds, The Kinks ja The Beatles, jotka veivät meidän ikäistä jengiä.

Ensimmäiset keikat olen tehnyt 1969 Harri Mikael bändillä. Olin silloin 17-vuotias ja Vainiolan Harri oli vuotta nuorempi ja oli jo soittanut bändeissä. Siltion Rexi oli 1950 syntynyt ja pari vuotta vanhempi kuten myös Tuurin Junnu. Harri Mikael bändin syntyaikoina Siltion Rexi soitti Starboyseissä, sillä oli pitkä intiaanitukka ja hapsutakki ja näytti istuvan aivan väärässä kioskissa modernimmat popmusiikkiajatukset mielessä. Myös Tuurin Junnu ja Vainiolan Harri eli Vainu tulivat perinteisemmän tanssimusiikin piiristä kun soittivat Tuurin Markun bändissä. Olin Vainun kavereita ja se tykkäsi mun laulusta ja kysyi mua laulusolistiksi. Siitä lähdettiin pikkuhiljaa ja Tuurin Markku joka oli Junnun isoveli ja joka oli jo pitkään tehnyt keikkoja oli siinä hieman tukena.

Rengastiellä Tuurin autotallissa harjoiteltiin. Tuurin Jakke siellä istui portailla kuunnellen meidän kaikki harjoitukset. Ajatus oli selkeä, että tehdään sitä mitä me halutaan, mutta otetaan huomioon mitä ihmiset haluaa kuulla jos keikalle lähdetään eli hieman vastentahtoisestikin sitten tuli settiin joitain biisejä. Mutta tämä ei-niin-itseä-kiinnostavien kappaleiden esittäminen oli kasvattavaa. Huomasi niiden arvon ja miten ihmiset nautti ja tykkäsi. Otettiin tämä ammattiinkouluttautumisena. Meillä oli ohjelmistossa joitain ihan hassuttelubiisejä, mutta sitten myös esim. Blood, Sweat and Tearsia yms. ja CCR taisi olla se keskeisin juttu. Meillä oli todella paljon moniäänistä laulua, tehtiin todella paljon töitä kolmiäänisen laulun eteen kun meillä ei ollut puhaltajia. Ja suuressa roolissa oli Vainun Hammondit. Sitä spinetiä roudattiin neljään henkeen.

Aika paljon me omana aikana avattiin niitä ovia, että mitä voi keikalla soittaa. Vainu joskus sanoi, että oltiin varmasti Seinäjoen ensimmäinen bilebändi. Keikkaa oli aivan hirvittävästi jostain vuodesta 1970 alkaen muutama vuosi. Tuurin Markku, jolla oli myös keikkabussi meitä myi. Pidän Markkua Seinäjoen musiikkielämässä todella merkittävänä ja keskeisenä henkilönä. Tämä monesti unohtuu kun Markku oli kauppamies, mutta aivan pyytetömästi auttoi monia ja on musiikillisesti lahjakas suurella sydämellä. Jalavan Martti ajoi meidän keikkoja silloin paljon.

Tuohitorven kanssa oltiin monesti samoilla keikoilla. Täältäpäin oli myös Kalle Kiwes Blues Band ja kurikkalainen FBG. Ne oli meitä rokimpia. Jälkeenpäin olen vähän tehnyt surutyötäkin kun tuli se Cream vaihe niin se jäi itseltä vähän kesken. Se olisi ollut sitä mun juttua, mutta kun lähti keikalle niin piti tehdä muuta. Aika harva sai tehdä mitä halusi kun oltiinhan siinä vielä haitarimusiikin kynnyksellä.

Vexi Salmikin meitä pyysi meitä tekemään levyn. Vainu teki johonkin iskelmä kilpailuun kappaleen Vexi Salmen "Täytyy takoa kun rauta on kuumaa!" sanoihin ja kun oltiin siellä Kulttuuritalolla soittamassa niin piti ottaa jokin toinen biisi mukaan. Silloin Suomessa vaikuttanut Warren Schatz oli levyttänyt J. R. Bailey solistinaan Siks oon mä suruinen kappaleen englanniksi, joka oli oikein hieno balladimainen sovitus (Tomorrow Comes Too Soon levytyksessä J.R. Bailey esiintyy salanimellä Chris York, lat. huom.). Vexi Salmi sanoi, että teette tästä levyn, mutta se sitten jäi toteuttamatta. Tuossa kisassa oli kokoonpanossa itseni lisäksi Vainu, Rexi Siltio sekä bassossa edesmennyt alunperin Yahoosissakin soittanut Jussi Ojala. Kilpailussa sijoituimme toiseksi. Kävimme soittamassa nauhan Helsingissä Kulttuuritalon studiossa. Se ei ollut aivan jokapäiväistä kauraa Seinäjoen bändeillä. Mukavia muistoja.

Se missä vaiheessa itseä alkoi kypsyttämään oli se, kun oli vielä nuori niin en ollut sen ikäisenä valmis ravintolamusiikkiin, saati ravintolamuusikkouteen. Se on aika puuduttavaa olla pelkästään palveluksessa. Joku konsertti vielä menettelee, mutta kokoilta. Keskeinen juttu siihen kun lopetin keikat oli se, että se oma osuus alkoi tietyllätapaa mennä marginaaliin. Vaihtoehto olisi ollut kehittää itsestään jonkin tyylin Markku Aro tai Frederik, mutta en ole koskaan tykännyt semmoisesta maailmasta. Läksin siitä siten opiskelemaan klassista laulua ja päädyin teatteriin. Teatterihommissa olin sitten pitkään.

Olin sittemmin myös ensimmäisessä Sammas kokoonpanossa. Olin jäänyt teatterilta pois kun sielä tapahtui taloudellisen ja taiteellisen vallan myllerrys. Sinne tuli uusi porukka ja irtisanouduin. Olin siinä Veltto Virtasen Sammaksessa koskettimissa ennen Ristilän Timoa. Nuopparilla harjoiteltiin ja joitain keikkoja tehtiin. Se oli aikaa ennenkuin Tanjalotta Räikkä tuli solistksi. Veltto lauloi niitä biisejä silloin itse. Sammasvaihe loppui siten kun muutin Tampereelle Ahaa-teatterin hommiin.

Seinäjoelta on aina löytynyt aika hyviä muusikkoja, mutta tuottajapuoli on tökkinyt. Keikkaa on myyty ja alueella pyöritty, mutta ei ole syntynyt mitään Seinäjoki-ilmiötä. Suikin studio aikoinaan auttoi paljon, että sitä virtaa saatiin edes nauhalle, mutta ei täältä Pohjanmaalta jostain syystä oikein ulos olla päästy vaikka oli kuinka paljon positiivista energiaa ja monia hyviä bändejä ja soittajia. Mistä tulikin mieleen, että soitin pojalleni, joka on ammattikitaristi yhtä vanhaa nauhaa jolla harjoittelemme Uriah Heepia ja poikani ihmetteli, että oliko teillä noin kova kitaristi. Kauko Heiska oli tosiaan sellainen. Olen jälkeenpäin ajatellut miksi en oikein arvostanut näitä albertjärvisiä - no, kun meillä oli Kauko Heiska, joka virkkasi ihan mitä vaan. Oli tottunut siihen että kitaristi hoitaa nämä jutut. Kerran myöhemmin kun olin tuuraamassa Tuurin Markun bändissä, jossa Heiska soitti silloin, niin Markku ehdotti siinä kun oltiin pienessä maistissa, että lähdetään Amerikkaan. Sanoi ettei mulla ole sellaisia rahoja. Tuurin Markku sanoi että maksa sitten keikkapalkkiosta pikkuhiljaa - sillä oli ajatuksena saada mut bändiinsä. Sanoi etten mä mihinkään lähde ja jäin junasta. Pojat siten jatkoivat siitä Helsinkiin, mutta ei löytynyt Amerikkaan lentoja. Tukholmassa ne kävivät ja tulivat takaisin. Tästä lähtien Kauko Heiskaa sanottiin Amerikan Kalleksi.

Suhtaudun edelleen laajapohjaisesti musiikkiin enkä oikein genrejä kumartele, mutta kyllä ne ihanteet siellä nuoruuden rokkitouhuista tulee ja sitten kuuntelin paljon Tolosta ja Pekka Pohjolaa. Olen koulutukseltani musiikkiterapeutti ja ymmärrän hyvinkin pitkälle nämä iskelmälliset asiat ja ajatukset ja osaan arvottaa mitä missäkin tarvitaan ja ymmärrän niiden synnyttämiä tunnetiloja, mutta henkilökohtaisesti tykkään että musiikissa pitää olla latausta. Hyvä fiilinki on ihan okei, mutta olisi kiva jos musiikissa olisi vähän särmää, mulle se proge tarkoittaa vähän sitä.

Haastattelu: Jarmo "Latvis" Latva-Äijö
Kuva: Rexi Siltion arkistosta, postikortti Pentti Niemen arkistosta


Sammas