Syyskuu

Jyrki Kortesniemi (laulu, kitara), Raimo Katajarahko (saksofoni), Ari Lahti (rummut), Arto Ojajärvi (basso)

Jyrki Kortesniemi muistelee:
Firenze yhtyeen loppuaikoina oltiin Ojajärven Artsin kanssa jo erkaannuttu yhtyeen musiikillisesta suunnasta. Otettiin tavallaan pari askelta taaksepäin ja perustetiin Artsin kanssa Syyskuu Joy Division, Killing Joke ja Bauhaus post-punk linjalla.

Siihen aikaan ei puhuttu mistään goottirokista. Mä oon aina vierastanut goottirokkia vaikka moni sanoo Syyskuuta goottirokiksi ja Artsi soittaa nykyään The 69 Eyes goottirockbändissä. Syyskuussa oli kuitenkin enempi punkin vaikutusta ja nopeita biisejä ettei noi goottibändit edes osaa niin nopiaa soittaa. Nehän hengästyis, tulis hiki ja meikit leviäis. Enempi oltiin niinku The Birtday Party, se oli mun mielestä lähinnä Syyskuuta, sama asenne kun hirveällä energialla lyödään biisejä paloiksi.

Suomalaisiakin bändejä kuunneltiin. Oon mä tykännyt Epuistakin kahden ensimmäisen levyn verran. Ja Pelle Miljoona oli siinä kanssa tärkeä ja Sensuuri ja mitä näitä nyt oli. Kyllähän englanniksi laulamista mietittiin, varsinkin kun mulla on hyvä englanninkielentaito kun sitä opiskelut ja ikäni sitä harrastanut. Ei se olisi kielen osaamattomuudesta ollut kiinni. Mutta se tuntui jotenkin luonnolliselta sanoittaa suomeksi että sanoituksista saa suomalaiset jotain irti. Siihen aikaan oli tarkoitus että kuuntelija saa sanoituksista jotain irti. Kyllä sanoitukset on mulle tärkeitä, en mä niitä koskaan vaan tuosta heittänyt vaikka parhaimmillaan sanoitukset tuli nopeasti. Yleensä vain tarvi olla jotenkin huonolla tuulella niin sai parhaat sanoitukset. Luin paljon siihen aikaan kirjoja ja itse huomannut jälkikäteen että sanoituksissa on kirjallisia vaikutteita "ai tuon kirjan luin siihen aikaan". Jos nyt olisi sama tilanne miettiä sanoituskieltä niin voisi ajatella toisella tavalla koska nythän se yleisö ei olisi pelkästään Suomi jossa ihmiset vois kuunnella sitä musaa. Nythän netin kautta yleisöä vois olla kautta koko maapallon.

Eihän me sitä puhuttu, mutta ymmärrettiin miltä bändin täytyy näyttää. Olihan meillä mustat vaatteet. Siihen aikaan se oli varsinkin tärkeää miltä bändi näytti, ei haluttu näyttää joltain lukiolaisbändiltä. Me oltiin aivan hyvännäköinen bändi lavalla. Muutenkin lavatouhu oli tärkeetä muttei sitä koskaan koreografioitu, annettiin musiikin tulla ja sanella.

Kaikenmaailman kisoissa käytiin, jopa jossain Suosikin kisassa Lapualla. Se oli aika hyvä keikka kun oli sellainen, että yleisö kuuntelee kun tulee sellaista aika mitätöntä ja sitten yhtäkkiä tulee lekalla päähän Syyskuu. Rockin SM kisoissa ei oltu kuin yhden kerran ihan alussa kun bändi oli perustettu, taidettiin olla karsinnoissa toinen tai kolmas. Hieman oltiin katkeria kun Kokkolassa oli voittanut Ragnar Hare joka oli jonkin verran samantyylinen ja finaalissa oli 22-Pistepirkko eli melko todennäköisesti jos meidän oltais pistetty jatkoon niin oltais oltu kärjen tuntumassa kun siihen aikaan haettiin jotain uutta juttua. Karsinnan voitti joku alavutelainen biitlespoppia soittanut Heartbeat. Hyvinhän ne soitti, mutta ei siinä oikein ollut mitään. Se taitaakin olla ainoita asioita josta ollaan hieman katkeria kun vielä tuomareina oli joitain tuttujakin jotka olisivat voineet vähän kannustaa. Eihän ne olis sietänyt jos joku Syyskuu olis pompannut isoksikin nimeksi.

Mä oon aina ollut sellainen suorapuheinen. Jos mä en oo oikein jostain ihmisestä tykännyt ja se tulee jotain lässyttämään niin kyllä mä aika nopeesti sanon "tuos on ovi, lähäre". Ja sit bändissä oli Lahden Ari (ex-Kurja) joka on ehkä kiltimpi vähän, mutta kova sanoon kanssa suoraan. Ei sellainen oikein hyvää verta herättänyt täällä Seinäjoella. Firenzen kanssa oltiin vielä ns. Seinäjoen muusikoiden kanssa tekemisissä, mutta Syyskuun aikaan pistettiin heti ettei sellaisien muusikkopiirien paskanjauhannan kanssa olla missään tekemisissä. Nyt naurattaa kun se oli niin ehdotonta.

Olin lukiossa kun KEMU perustettiin, Helsingissähän oli jo aiemmin Elmu. Se oli hienoa aikaa kun tuli tapahtumia Seinäjoelle, klubeja ja festivaali. Kemun klubilla Kroopissa oli Syyskuun ensimmäinen virallinen keikka.

Pakettiautolla, Transitilla mentiin keikoille ja sitten lainattiin Abactionilta bussia. Se olikin mukavaa kun se oli niin tilava. Ei se kovin kivaa ollut yhdellä Transitilla mennä jossa oli soittokamat. Mentiin Helsinkiinkin ja soittajat oli siellä kopissa kamojen keskellä ja tyttöystävät mukana. Ei sitä vanhana enää jaksasi sellaisia matkoja tehdä. Se oli sitten jo hienoa kun saatiin lainata sitä tilavaa bussia. Abactionissa soittavien tuttu Seppo Iivanainen sitä ajoi ja se kuski melkein aina lähti, se tykkäs ajella.

Ne keikat muistan parhaiten kun yleisössä oli paljon niitä jotka ei tykänny meistä yhtään. Monesti ajateltiinkin että se on paras keikka kun saadaan koko yleisö savustettua ulos. Kerran oltiin jossain Lappajärven tanssipaikalla, jossa valtaosa yleisöstä luuli, että kun bändin nimi on Syyskuu niin se soittaa jotain tanssimusiikkia. Se oli sellainen keikka että vanhat miehet huuteli lavan edessä just niin kaukana ettei johto ylettynyt. Ei ylettynyt potkaisemaan niitä. Jos meitä olisi joku ruvennut heittelemään pulloilla niin me oltais heitetty kymmenen pulloa takas. Asenne oli ihan toisenlainen kuin nykyään kun jotain tapahtuu niin se on ihan kauheeta ja keikka pitää keskeyttää jos joku heittää lavalle jotain kun meitä heiteltiin ties millä.

Toki me käytiin paljon Helsingissä soittamassa Lepakossa jossa yleisö oli samanhenkistä, mutta me oltiin aina että mitä vittua kun ne ei tykkää meistä - vaikka tykkäsivätkin, mutta ei helsinkiläiset näyttäneet sitä mitenkään. Etelä-Pohjanmaa on siitä parempi että heti näytetään tykätäänkö vai ei. Pohjoisessa ei keikkailtu, lähinnä etelässä. Keikkamyyjänä meillä oli Karppanen Tampereelta. Tampereen Ylioppilastalolla olikin hyvä keikka. Joitain festarikeikkoja oli. Silloin kun Syyskuu oli parhaimmillaan soitettiin Provinssin teltassa. Pääsi sitä Tavastiallekin soittamaan ja jäi sellainen mieleen, että Hanoi Rocks oli yleisössä. Tavastia oli siihen aikaan semmoinen paikka, että mulle ainoa tapa päästä sisälle oli soittaa siellä. Oli muka rock-klubi, mutta kun sinne meinas mennä niin aina se portsari sanoit ettet sä ainakaan tänne tuu.

Oltiin kerran oikein kiertueella, monta keikkaa pääesiintyjänä Broadcast ja sitten Siberia ja Syyskuu. Ensin kyräältiin niitä Siberian hippejä, mutta lopulta tultiin niiden kanssa hyvin toimeen mutta Broadcastin kamoilla ei saanut soittaa. Kasattiin sitten Siberian kanssa omat backlinet kun vain yhteistä PA:ta sai käyttää. Hyvistä ja mukavista keikoista muistan kun oltiin Turun Kårenilla Kauko Röyhkän kanssa. Niitten kanssa soitettiin yhteisillä kamoilla ja oli hyvä keikka molemmilla. Äpärät yhtyeestä tuttu Saikki oli meidän roudarina ja se vittuili koko ajan Kauko Röyhkälle ja mä sain sanoa Kaukolle että älä piittaa se vittuilee meillekin. Kauko sanoi ettei se mitään kyllä hän on tuollaisiin häiskiin tottunut. Aina se Saikki auko päätään ja puhui pop-tähdistä. Vaikka se oli nuori jätkä niin se oli isoo riski ja kantoi niitä kamoja. Sehän sai aina tulla roudariksi jos se halus. Se tykkäs meistä ja me siitä. Joku kerran kysyi että kuka se vanha isoo punkkari siellä Seinäjoella on. Tarkoitti Saikkia joka oli 16-vuotias. Saikkia kuvaa hyvin se kun se meni Roskildeen ja sillä oli nälkä mutta ei rahaa niin se meni jossain huoltamolla sikailemaan kun joku ruotsalaisperhe söi. Perhe lähti pöydästä ja Saikki itse pääsi syömään.

Punkin ideologia oli että tehdään omia biisejä. Takamäen Esko, joka on aivan helevetin hyvä rumpali, teki Firenzen aikaan paljon sanoituksia ja biisejä syntyi yhdessä, mutta Syyskuun aikana mä oli biisien teossa vahvemmin mukana. Tein biisejä aika pitkälti sillai että miten menee basso, miten menee kitara ja kun olin laulajana siinä niin oli luonnollistakin että teki niitä pidemmälle. Sanoitukset oli likipitäen kaikki mun. Bändin kanssa sovittaminen oli aika tärkeä vaihe, mutta kyllä niistä aikalailla tuli sellaisia kuin ne oli omassa päässä. Ari oli sillai hyvä rumpali että vaikka teknisesti ei ollut virtuoosi niin oli tyylitajua ja luovuutta miten soittaa. Tykkäsin siitä kovasti. Sitten meillä oli saksofonisti. Moni sanoi että muuten hyvä bändi mutta kun siinä on se saksofoni. Mä sanoin että just siksi on se saksofoni ettei olisi liian helppoa rokkia eikä saksofonilla soiteta mitään sulosointuja vaan kriik-krääkkiä. Kyllähän se aika melodisesti sitten kuitenkin Katajarahkon Raimo soitti. Ei me Syyskuun aikana mikään taiderock bändi haluttu olla, enempi oltiin kiinnostuneita siitä metelin tuottamisesta.

Susi oli varmaan meidän tunnetuin kappale. Se voitti Rumban parhaat singlet äänestyksen -83. Silloin jopa Göstä Sundqvist sanoi että vois tulla tuottamaan meitä. Se olisi ollut aika outo valinta mutta varmaan hyvä valinta. Se olis varmaan saanut meistä paljon hyvää irti. En sitten muista mihin se jäi - varmaan siihen ettei Göstaa saanut mistään kiinni.

1984 ilmestynyt Sator LP äänitettiin Jay Havannan tuottamana Tampereen lähellä 0-budjetilla, mikä oli sinänsä hieman sääli, kun siitä ei tullut soundillisesti lähellekään sitä, mitä me olisimme halunneet. Biisit ovat kohtalaisen hyviä, mutta levyn soundi on vähän liiankin avantgarde.

Mä aina ajattelin bändejä demokraattisina yhteisöinä ettei tarvitse olla ketään pomoa. Hermostuin kun väkisin tuli se että pitää olla se bändin pomo. Se on varmaan yksi syy siihen miksi Syyskuu hajosi kun mä kyllästyin ettei tämä nyt näin voi olla että mä teen aika paljon enemmän kuin muut. Nyt jälkeenpäin se on selvä, että bändissä pitää olla joku nokkamies kun muutenhan se usein menee niin ettei saada mitään aikaan. On hyvä että joku potkii persuksille.

Mentiin tekeen Soundiin jotain juttua Tampereelle ja tietty kun pari tuntia kesti se matka sinne niin juotiin viskipullo siinä. Juntunen teki sen jutun ja kun meistä piti ottaa valokuva ja piti olla naama peruslukemilla, mutta ei siitä meinannut tulla mitään kun aina jotakuta nauratti kivassa nousuhumalassa. Me törmättiin ensi kertaa Juntuseen siellä Rock SM -kisojen karsinnoissa Seinäjoella ja kun sen kanssa juotiin viskiä jossain vessassa niin kehuttiin omaa bändiä oikein helevetisti. Syyskuu on niin perkeleen kova bändi ja sitten oli Ilta-Sanomissa juttu ja siinä se puhui Syyskuusta paljon enempi kuin varsinaista jatkoon menneistä kisabändeistä. Saatiin ilmaista mainosta. Se vähä pelekäs mua ja Artsia, kyllä mä sen ymmärrän, kun oltiin vähän sellasia arvaamattoman oloosia.

Paras markkinointitapa oli se että Artsin kanssa tukittiin jonnekin paikkaan ja kehuttiin omaa bändiä ja kesällä kierreltiin festareilla. Siihen aikaan oli pienet piirit ja pian kaikki tiesi että niillä on bändi. Korpeisen Reijo innostui meistä ja Vuorisen Ristoa saadaan kiittää kun sen kautta oltiin paljon alueradiossa ja sitä kautta Rockradiossakin. Tietyllä tavalla oli helpompaa kun tarjontaa oli vähemmän ja porukka tuli aina paikalle. Kyllähän se siihen aikaan kuitenkin oli vaikeeta ei-Helsingistä yrittää eteenpäin. Jos tuolla samalla energialla oltaisiin oltu Helsingistä niin nopeempaa oltaisiin oltu tunnettu.

Osittain Syyskuun hajoaminenkin tapahtui kun musiikki ainakin ittelle oli sillai tärkeetä ettei siitä koskaan halunnut työtä, ei voinut ajatella että jossain vielä 20 vuoden päässä soittaa samoja biisejä. Sellainen leipääntyminen ei ollut mun juttu. Lahden Ari siitä sitten ensimmäisenä lähti. Kokeiltiin vielä hetken aikaa niin että veljeni Antti oli rummuissa, mutta ei se oikein lähtenyt enää lentoon. 1987 soitetiin vielä Helsingissä Vanhalla Mustan Paraatin kanssa jossain muistelukonsertissa, jossa hajonneita bändejä soitti. Niin kauan kuin se oli hauskaa niin se oli hyvää, synkkää ja hauskaa.

Sitten halusin vain soittaa rock-musaa. Syntyi lyhytikäinen Crack-Up.

Haastattelu: Jarmo "Latvis" Latva-Äijö
Kuvat: Reijo Korpeinen


Treenikämpällä. Kuva: Risto Maunuksela


Kuva: Reijo Korpeinen


Kuva: Reijo Korpeinen


Kuva: Reijo Korpeinen


Kuva: Reijo Korpeinen