Yell (1994-2001)

Kuisma Uotila (basso, laulu), Teemu Vähäkangas (kitara), alarivi Joni Koski (laulu, kitara), Olli Mustajärvi (rummut).

Teemu Vähäkangas muistelee: -Voisi sanoa, että Yellin kummallinen kukkanen alkoi kasvamaan Astarothin jo hiipuvasta hiilloksesta. Kun rumpali Remmu ei aina muistanut tulla treenikämpille alkoivat paikallaolijat soitella omiaan ja muun muassa parodioida Sonic Youthin ja Pixiesin tapaisia bändejä. Astarothin äänimiehenä toiminut Joni Koski löysi metelöinnistä jotain mieltä ja liittyi hiljalleen epämääräisiin jameihin mukaan. Kokoonpano vakiintui nopeasti trioksi: Joni Koski (laulu, kitara), Kuisma Uotila (basso, taustalaulu) ja Teemu Vähäkangas (rummut).

Biisejä syntyi lähes solkenaan, usein melkoisen naurunremakan säestyksellä. Turhantärkeitä taiteilijoita eikä ikoneita kumarrettu joten bändi nimettiin Edvard Munchin Huuto-maalauksen mukaan ja iskulauseeksi muotoutui ”We Are Art”. Ensimmäinen keikka oli vuoden 1995 Herrasmiesrockissa joka poiki muutamat muutkin keikat. Astarothin lopettaessa toimintansa Kuismalle ja Teemulle jäi enemmän aikaa keskittyä Yelliin joten toiminta muuttui hiljalleen yhä päämäärätietoisemmaksi. Trion kieli poskessa väännetty venkoilu alkoi kiinnostamaan ihmisiä laajemminkin joten bändi marssi 1997 studioon äänittämään mini-cd:n nimeltä Colors. Äänitteellä kuultiin myös Yell'S Angelseja eli taustalauluissa soivat Helena Yli-Ojanperä ja Riia Yli-Rahko. Kyseisellä äänitteellä Teemu roimi vielä rummut mutta pian sen jälkeen rytminpito annettiin kyvykkäämmälle miehelle ja tilalle astui Olli Mustajärvi Teemun siirtyessä kakkoskitaraan.

Treenikämppä vaihtui Nurmosta Seinäjoen Verkatehtaankadulle (nykyään siinä pönöttää ABC, sekin vielä!) minne miehistö kerääntyi viikonloppuisin soittelemaan kun opinnoiltaan Pohjanmaan suuntaan kerkesivät. Vaikka treenejä oli harvakseen niin biisejä syntyi siihen malliin, että päätettiin väsätä seuraavaksi kokopitkä albumi. Suunta kääntyi Alavuden Pop-Artikkeliin missä Marko Ketola hoiti äänityspuolen. Jo keikoilla taustalaulajana toiminut Tommi Latikka tuli antamaan äänityksiin lisäsävyjä. Kolmen biisin cd-single Smoothness julkaistiin keväällä 1999 ja vähän sen perästä Politely -cd myöskin vuonna 1999 Signwrite Recordsin kautta.

Näiden julkaisujen myötä biisit alkoivat pyöriä radioissa ja keikkoja kertyi ympäri Suomea aina Karmarockia myöten. Erityisen mielenpainuva liveveto oli Mtv3:sen Huomenta Suomi -ohjelmassa ja vieläpä akustisesti. Lisäväriä tuoneen Irlantilaisen Tara Connaghamin viulu ei suostunut pitämään virettä sitten millään joten yleissoundi oli... eksoottinen. Myös Kostamuksessa järjestetty iso sisäfestivaali Nord Session oli kokemuksena melkoinen, hetken Yelliläiset saivat kokea miltä tuntuu olla rocktähti.

Hiljalleen henkilökemioissa alkoi tapahtumaan muutoksia ja rumpaliksi vaihtui Jukka Hantula. Tällä uudella kokoonpanolla Yell piipahti vielä toisenkin kerran Kostamuksessa ja teki muutamia keikkoja Suomessa mutta sitten alkoi tahti hiipumaan. Kun kujeileva ja ironinen ote alkoi muuttumaan jotenkin totisemmaksi kaikki tiesivät sen olevan lopun alkua tai ainakin tauon paikka. Yellmäisen "virallisesti" voisi sanoa että telakoitumispäätökseen vaikutti yleinen pettymys ihmisten kykyyn ymmärtää suurta taidetta.