Björn ”Nalle” Schauman muistelee

Lapsena pidin hanurimusiikista, soitin huuliharpulla kappaleita 4-vuotiaana. Sitten tuli Elvis ja kiinnitin huomioni Scotty Mooren kirkkaaseen kitarasoundiin ja sooloihin. Tuolloin kuuntelin Vaasassa kahta ruotsalaista radio- ohjelmaa: Sveriges Bilradio tuli lauantaisin ja Besökstid tuli perjantaisin. Nämä olivat ainoat radio-ohjelmat joissa soitettiin popmusiikkia, vuoroviikoin yksi Elviksen tai Paula Ankan kappale, paljon ennen Lauantain toivottuja ja muita suomalaisia popmusiikkiohjelmia.

Soittoharrastukseni alkoi 1961 kun olin 14-vuotias. Tein puukepistä ja pahvipalasesta kitaran johon pingotin kuminauhan, panin kepin korvaa vasten ja näpäyttelin Jailhouse Rockin boogie woogietyylistä komppia. Se kuulosti mielestäni Scotty Mooren soundilta. Esittelin tätä innoissani myös pikkusiskolleni, joka ei ollut niin otettu. Sain lainaksi ”jeesusknepparin”, Landolan, jolla ekaksi hain King Creolen alkusoiton, joka onnistui yhdellä kielellä.

Ostelin paljon Elviksen sinkkuja, mutta sitten kuulin erään kappaleen, jonka luulin Cliff Richardin soittamaksi. Kävin kyselemässä paikallisesta PSO-liikkeestä, jossa Tette-niminen Marilyntyyppinen myyjä valisti, että Cliff ei sitä kappaletta soittanut, vaan hänen taustabändinsä, The Shadows. Sain levyn ostettua. Se oli tietenkin Apache ja olin aivan ihmeissäni soundikuvasta. Olin kyllä kuullut aiemmin Hank Marvinin soolon Cliffin kappaleessa Living Doll, mutta se ei ollut vielä silloin sytyttänyt. Isoveljeni sanoi, että nyt olet ostanut kunnon musiikkia kun siihen saakka olin ostanut pelkästään Elviksen levyjä.

Kun olin saanut Landolan kunnon vireeseen aloin matkia Apachen soittoa Philips-levysoittimen avulla. Pistin levyn pyörimään ja yritin soittaa perässä. Kuvittelin, että siinä oli ainakin kymmenen kitaraa ennen kuin aloin analysoida mitä siinä kappaleessa soitettiin. "Eikuja" tuli koko ajan, mutta muutaman päivän totaalisen uppoutumisen tuloksena osasin soittaa koko kappaleen alusta loppuun levyn kanssa samaan tahtiin – ainakin melkein.

Ei silloin ollut minkäänlaista soitinopetusta, itseopiskelu oli valttia - kuka ylipäätään olisi opettanut rautalankaa? Koulussa soitettiin nokkahuilua, mitään soittimia ei ollut käytettävissä. Opittiin korvakuulolta ja levysoitin oli paras opettaja. Huomasin, että jos näpäyttää Landolaa aivan tallan kohdalta niin ääni kuulosti rautalankamaiselta. Veljeni oli Vaasan puhelimella kesäduunissa ja oli saanut romukopasta puhelimen kuulokkeita. Kokeilin laittaa sellaisen Landolan tallaa vasten ja kytkin sen radion levysoitinliitäntään, ja Heureka, mulla oli sähkökitara. Soundi ei kylläkään muistuttanut mitään esikuvieni soundista. Innoittajia ja esikuviani olivat Scotty Moore (Elvis), Hank Marvin (The Shadows), Hasse Rosen (The Violents) ja Bo Winberg (The Spotnicks). Paikallisia innoittajia ja esikuvia ei ollut, koska silloin oli vain tanssibändejä.

Apache intoilun aikoihin äitini kertoi nähneensä tuttavien TV:stä ruotsalaisen kitarabändin joiden kitaroissa oli ”sarvet” ja paljon nappuloita, yksi kitara oli valkoinen. Aloin tämän kuvauksen pohjalta rakentamaan kitaraa, joka ei kylläkään koskaan valmistunut. Sitten kuulin Ruotsin radiosta The Violents yhtyeen kappaleen ”Alpens Ros”. Aloin myös kuunnella Radio Luxemburgia, josta kuulin Shadowsien kappaleen Wonderful Land. Pop-musiikkia soitti myös Tukholman edustalta lähettävä piraattiradioasema Radio Nord ja kaverini oli hankkinut ruotsalaisen The Spotnicks bändin sinkun ”The Old Spinning Wheel”, joka räjäytti tajuni totaalisesti käsittämättömällä soundilla.

Naapurissani asui kaveri nimeltä Ralf Knuts, joka soitti tanssibändissä nimeltä Guapita. Hänellä olin nähnyt ekan sähkökitaran, Landolan jossa oli Walchris kitaramikrofoni. Myöhemin kun hänellä oli Hagströmin lankku ja vahvistin kysyin saako hän niistä sitä soundia joka esiintyy rokki- ja rautalankakipaleissa. Hän väänteli nappuloita ja esitteli käsitystään, mutta se ei ollut sitä mitä oli Scottylla ja rautalankabändeillä. Hän käytti ”flat wound” kieliä joiden soundi kuulosti plonk plonkilta, kieli ei soinut eli ei ollut kirkkautta, ”narinaa” eikä ”sustainia” eli hänen soittotyylinsä ja soundinsa ei ollut ”oikea”. Hän antoi kuitenkin minulle sointuvihkosen jossa oli muutama mielenkiintoinen kappale, ja sitä kautta hän helpotti mun sointuopiskelua. Myöhemmin kilpailijani eri naapurustosta oli keksinyt, että jos käyttää kitarassa ”round wound” kieliä, eli pyöreällä langalla kierrettyjä kieliä, päästiin lähelle The Shadows soundia.

Kun kunnon rautalankakitaraa eli Fender Stratocasteria ei ollut saatavissa, eikä sellaiseen olisi ollut varaakaan valmistin itse Fenderkopion valokuva mallina. Sain ostaa naapurilta Walchris merkkisen tanskalaisen kitaramikin, jonka ekaksi asensin kaverin suosituksen mukaan otelautapäähän. Soundi ei ollut oikea joten siirsin sen tallapäähän jolloin oikeampi soundi ilmestyi.

Pikkuhiljaa Vaasassa alkoi syntyä rautalankabändejä vähän eri kulmiin. Keikkapaikkoja olivat nuorisotalot ja koulut. Emman ilmestymisen aikoihin meillä oli jo kolme alustavasti keikkailevaa rautalankabändiä Vaasassa, minun The Savages (samanniminen ilmestyi myös Helsinkiin), The Slippers ja Vic Angel and The Saints. Repertuaarissa oli Shadows, Spotnicks, Elvis, Roy Orbison, yms. kappaleita.

Samoihin aikoihin oli syntynyt duo, jossoi olivat Ili ”Fafa” Niemi ja hänen veljensä Puti Niemi. Ekan kerran kuulin heitä Vaasan nuoriskalla jossa mekin soitimme. Duo esitti lähinnä The Everly Brothers tyylisiä kipaleita, hyvin vakuuttavasti akustisten kitaroiden säestyksellä. Ili on sittemmin ollut vetävänä hahmona mm. Roots ja Zotch yhtiessä ja edelleen aktiivinen Alan and the Astronauts nimisessä bändissä. Muita rautalanka/pop-bändejä Vaasassa 60-luvulla olivat The Tombstones ja The Shades. Sven-Erik Klinkmann on kirjoittanut kirjan Vaasan pop-musiikin historiasta, Från Wantons till Wild Force: nya sound i en gränsstad (ISBN 9789178447978).

The Saints osti Vaasan ensimmäisen VOX AC 30 vahvistimen. Kun kaikulaitteeseen ei ollut vielä varaa niin kaiut soitettiin näpäyttämällä kieliä useita kertoja. Kun The Saints hajosi, minä lähdin Slipperseihin ja Dagge Pensar The Wantons R&B bändiin, joka soitti Rollareita, Jimi Hendrixiä ja blues-kappaleita.

The Slippers soitti etupäässä tanssimusiikkia, jopa tangoja rautalankapohjalta. Voidaan sanoa että me oltiin The Agentsien edelläkävijä, soitettiin mm. useita The Renegadesin kappaleita, tangoja, ja muuta suomalaista tansittavaa musiikkia. Oltiin neljä kertaa The Renegadesien kanssa samalla keikalla ja myös Ohimennen TV-ohjelmassa Vaasasta. Emma oli pitkään ohjelmistossa, mutta pikku hiljaa rautalanka väistyi Beatlesien ja muiden rokkibändien alta.

Slipperseissä ollessani tilautin autokaupan kautta Gretsch Chet Atkins Country Gentleman Double Cutaway kitaran Amerikoista, samanlainen kitara kuin Beatlesien George Harrisonilla. Valmistin kuitenkin vielä yhden Stratokopion Hagström kaulalla ja VOX mikeillä. Sillä kitaralla sain aikaan The Adventurers – kaikki kolme mikkiä - ja Renegades - äärimikit - soundin kun sain kytkettyä mikit kaikkiin seitsämään mahdollisuuteen kun jokaisella oli oma kytkin, mikä ei ollut mahdollista stratolla alkuperäiskunnossa. En kuitenkaan saanut Gretschistä rautalankasoundia, joten käytin omatekoita stratoani kunnes minulle tarjottiin käytettyä aitoa Fender Startocasteria. Se oli vuodelta 1965 ja vain pari vuotta käytetty.

Ennen meidän rautalanka/rock/pop-tyyliä tavanomaiset tanssibändit yrittivät soittaa suosittuja rock-kipaleita mutta ne kuulostivat kornilta, koska ne eivät olleet panostaneet kuuntelemaan ”miten oikeasti levyllä” soitettiin. Me toimme mielestämme uuden laatustandardin musiikki in, varsinkin poppiin. Kukaan meistä ei soittanut nuoteista, vaan korvakuulolta. Analysoimme tarkkaan miten esikuvamme soittivat levyillä ja pyrimme kopioimaan mahdollisimman tarkasti. Soitto- ja lauluesityksistä kopioitiin myös soundit, jota varten pyrimme hankkimaan samanlaisia soittimia ja vahvistimia kuin mitä esikuvillamme oli. Olen koko rautalankakarriäärini aikana yrittänyt löytää The Spotnicks soundia, ja päässyt melko lähelle. On muutama niksi jota Bo Winberg, Spotnicksien soolokitaristi ei koskaan paljastanut. The Soundsien soundi Emma kappaleessa on myös sellainen jota olen tavoitellut mutta ei koskaa löytänyt. Aivan upea soundi kuten myös Esa Pulliaisen soundi, jota on helpompi kopioida.

1960-luvulla paras soitinkauppa oli PSO, Pohjoismainen Sähkö, jossa oli legendaarinen myyjä Jouni Aho, joka nykyään lähentelee 90 ikävuotta. PSO:lta ostimme ekan VOX AC30 vahvistimen, ja myöhemmin ostin VOX AC 100 nupin. Siellä oli myös Vaasaan eka Stratocaster, jonka ostin, mutta palautin koska siitä ei lähtenyt sitä soundia jota hain. Ymmärsin myöhemmin että siinä oli väärät kielet. Ekat varteenotettavat lankut olivat Burns ja Hagström. Westerlund sai tilaamalla mitä halusimme, mutta liikkeessä ei ollut mitään rautalankakamaa. Tilasimme kovan 100 wattisen Selmer vahvistimen pilarikaiuttimilla Slipperseihin. Meillä oli pitkään seudun kovimmat PA:t. Horsma sähköllä oli Hofner stratokopio myynnissä. Sittemmin Vaasan tuli Vaasan Piano, joka myi jo hyvää laitteistoa. 60-luvulla vahvistimena oli VOX AC 30 Top Boost ja lisälaitteena Dynacord kaiku. 70-luvulla soittelin rautalankamusiikin VOX AC 100 vahvistimella, VOX Long Tom kaikulaitteella ja edellä mainitsemallani 1965 vuoden Fender Stratocasterilla.

Armeijan jälkeen perustimme Stig Johans nimisen bändin, joka soitti ruotsalaista tanssimusiikkia yli sata keikkaa vuodessa, parhaana vuotena oli 142 keikkaa. Meidän erikoisuutemme oli se, että ohjelmistossa oli tanssittavaa rautalankaa n. 20 % . Shadowsien hitaat biisit Midnight ja Peace Pipe olivat suosittuja, ja ehkä kaikkein suosituin oli The Spotnicksien Last Date. Muutama paikallinen bändi seurasi meidän esimerkkiä ja otti myös muutama rautalankabiisi ohjelmistoon. Koimme aluksi, että olimme lähes samalla viivalla helsinkiläisten bändien kanssa, mutta kun Vaasan seudulla ei ollut äänitysstudiota bändien toiminta jäi tanssikeikkatasolle. Kun ei ollut levyjä, ei myöskään soitettu radiossa, eikä tullut kansallista tunnettavuutta.

Työskentelin opiskeluaikoina kesälomittajan Yle Vaasan studiossa studioteknikkona. Hankin Ylen alennuksella REVOX nauhurin Yleiselektroniikasta ja aloin kokeilla äänitystoimintaa. Hankin sittemmin 8-raitaisen Otarin ja Teac mikserin joka vaihtui 18 kanavaiseksi Soundcraftiksi. Taisi olla ensimmäisiä moniraitastudioita Helsingin ulkopuolella tuohon aikaan. Minulla on nämä vielä tallella ja käynnistän harrastusstudion hankkimaani taloon. Tein täydet 100 LP ja/tai kasettiäänitystä, mutta ei yhtään puhdasta rautalankateosta. Clas Holm, joka jatkoi studiotoimintaa minun lopetettuani, teki kaksi Rautalanka-CD-tä neljän rautalankakitaristin kanssa, joissa minun lisäksi soittaa Charlie Plogman, Per-Erik Krooks, Bjarne Martin ja Clas Holm. Uudessa studiossa aion keskittyä rautalankaan. Olen luvannut Rautalankakurssilaisilleni, että teemme albumin.

1990-luvulla soitin melko ahkerasti Midnight duossa ja lopulta yksin taustojen kanssa, usein Vaasan torilla kahvilan vetonaulana. Nykyään yhden miehen bändissä minulla on Roland EX Street Cube johon saan laulumikin, kitaran ja taustat iPadistä. Isommilla keikkapaikoilla käytän JBL EON kaiuttumia. Hankin Burns Marquee kitaran koska ihailen Shadowsien Burns ajan soundia. Annoin itselleni Burns Noiseless Dream Honeyburst kitaran 70-vuotislahjaksi. Se on melko tarkka kopio Shadows Burnsista. Ostin hijattain vielä Fiesta Red Burns kitaran.

Takaiskuja en uran varrelta juurikaan muista, ehkä sellaisia oli kun joku vahvistin reistaili. Vaikeinta oli yhdistää ylioppilaskirjoitukset ja runsas keikkailu. Tosiseikka oli että kokoonpanoilla oli kysyntää, olimme suosittuja ja keikkoja tuli tosi paljon. Parhaat hetket olivat ensimmäiset keikat, joskin hermostus oli kova, pulssi hakkasi 120. Muita tähtihetkiä ovat olleet yleisön suosionosoitukset ja kilpailuissa voittamiset.

The Slippers Tivolissa 1966

Rautalankaa presidentille