White House

Mikko Rintanen (kitara, laulu), Matti Inkinen (piano, kitara, laulu), Jari Lehtisalo (rummut), Jukka Korpela (basso), Markku Keho (kitara, laulu)

Arkistoartikkeli. KEMU-lehti, syksy 1983

Pohjalaisen rockin historia vilisee lupaavia bändejä, joista ei lopulta koskaan tullut muuta kuin lupauksia. Suomalaisten vaikuttajayhtyeiden joukkoon pyrkii jatkuvasti uusia tulokkaita, joista aniharvoja onnistaa. Vaasalainen White House tietää, että nousu kermaan on kovan takana. Bändissä soittaa hyviä muusikoita, soittajilla on kunnianhimoa, he tietävät, miten pitää toimia, mutta kestääkö pinna vuosien uurastusta? White House soitti syyskuussa Seinäjoella kaksi konserttia. Seinäjoen keikoilla yhtyeen jäsenet tilittivät suhdettaan rockin tekemiseen, kotikaupunkiinsa ja tulevaisuudennäkymiin.

White Housen kokenein rokkimies on Mikko Rintanen. Mikko on kierrellyt mantuja mm. Royalsissa ja ruotsalais-suomalaisessa North Connection -bändissä, josta myös muuan Stikkan Andersson piti. Mikko soittaa kitaraa ja laulaa. Matti Inkinen on suuntautunut klassisille linjoille, mutta diggaa myös rokkia. Musiikinopettaja, joka työskentelee päätoimisesti Vaasan teatterissa. Piano, kitara, laulu. Jari Lehtisalo on rumpali. Kierrellyt vaasalaisia bändejä ja ottanut kolme vuotta rumputunteja. Jukka Korpela soittaa bassoa kuudetta vuotta. Kokemuksia karttunut pikkubändeistä. Markku Keho, kitaransoittaja ja laulaja, joka on soitellut vaasalaisbändeissa vuosikausia. Markku ei vierasta mitään

Oma suunta
White House on ollut koossa kolmisen vuotta. Kokoonpano on vaihdellut useasti ja nykyinen (syyskuinen) muodostelma loksahti paikoilleen juhannuksen tietämissä. Ensimmäisen keikan viisikko soitti Hietasaaressa Vaasassa, sitten tuli Molpen SÖU-rock ja sitten Seinäjoki.

White Housen jäbien mieltä rassaa keikkapula. Kolmevuotiaalla bändillä on ollut noin 15 keikkaa. Yhtyeellä ei ole manageria, mutta kysymys on paljon muustakin.
— Kyllä se johtuu meistä ittestä aika paljon, sanoo Mikko.
— Yleensä musan pitäs olla suurinpiirtein Englannin Top-Ten läpi, että jengi tulis kattomaan. Tai sitten pitäis keksiä joku todella oma juttu. Niinkun esimerkiksi Eput.

Meillä on liian tavallinen meininki. Hyviä soittajia, mutta ei me olla tehty vielä sellasta, että se oli JOTAIN.
— Me etsitään jotain. On etitty tähän asti bändin saundia. Vasta sen jälkeen on haettava oma suunta, lisää Matti. Mikko moittii sitä, että touhu on sattumanvaraista ’’hätäkeksimistä” treenikämpällä.
— Ne jutut eivät ole rauhassa suunniteltuja ja toiset kappaleet kärsii ilmiselvästi siitä.

Diktaattori Mikko White Housen kolmivuotinen ura sisältää myös selviä tyylivaihdoksia. Kun bändissä vaikutti Stolpen Janne, kuulosti yhtye erilaiselta kuin nyt. WH soi viime keväänä Kroopissa erilailla kuin syyskuussa.

Rintanen tunnustaa ottaneensa nyt jonkinlaisen diktaattorin roolin bändissä.
— Ihan vaan sen takia, kun se on kivaa, hahahaaa. Ei kun vakavasti siksi, että meille tulis joku linja. Eli että jos esimerkiksi Matti duunaa biisin, niin se on aivan ulkona siitä linjasta, mitä jonkun muun tekemä biisi edustaa. Sitten me oltais kokoonpano, joka vois soittaa samana iltana eri nimillä. Nyt kun mä olen duunannut biisejä, bändille on tullut joku linja. Ehkä se samalla tekee touhusta tasapaksua.

Matti varmistaa, että hänen ja Mikon sävellystyylit poikkeavat selvästi.
— Vaatii pitkän ajan, ennen kuin pystyy tekemään bändille biisejä niin että biisi istuu bändin linjaan. Mun rooli on ollut vastata sanoituksista.
— Ollaan pohdittu sitäkin, miksi laulaa aina englanniksi. En usko, että yleisö rupeis kuuntelemaan englanninkielistä sanoitusta. Ne ehkä yrittää, muttei ne pääse siihen sisään.
— Mutta esimerkiksi Kroopin yleisö yrittää kuunnella ihan varmasti myös englanninkielisiä biisejä, vakuuttaa Mikko.
— Se on taas eri juttu, kun mennään lasten keskelle halleihin. Niille pitää heittää kai jotakin hevimetal-tekstejä.

White Housen ohjelmistosta löytyykin kolmenkielisiä sanoituksia. Vaasalaiset ovat huomanneet, että kieli on tärkeä instrumentti biisikokonaisuudessa. Kieli tekee biisin omaksi tyylikseen.
— Biisit ruotsiksi tai suomeksi ovat paljon rosoisempia kuin englanniksi. "Jag fryser” tehtiin esimerkiksi ruotsiksi ja siitä tuli sellainen, että se todella kulkee, sanoo Matti.
— Jos se olis englanniksi, se olis ihan tavallinen tasapaksu amerikkalainen renkutus, lisää Mikko.
— Samoin se ”Me ollaan sinä” on suomenkielinen ja se kulkee just siksi lujaa, innostuu Matti.
— Englanniksi on tavallaan liian helppo tehdä sanoituksia. On helppo pistää tekosyvällisiä juttuja niihin, eikä sitten itekkäärrta-jua. miten syvällä mennään.

Vaasa p-reikä
Kun White Housea kuuntelee, huomaa, että kyseessä on todella kovanluokan bändi. Siinä sitten ihmettelee, että miksei siitä tiedetä kuin jossain Molpessa tai Seinäjoella Kemun piirissä. Ja kun vielä kuulee, että bändi on hajoamassa keikkapulaan, rupeaa ajattelemaan, että mitä helvettiä. Missä nyt mennään. Miten esimerkiksi Vaasassa noteerataan teikäläinen bändi?
— Vaasa on yksi junttikylä, laukaisee Kehon Markku ennen kuin kysymys on lopussa.
— Siitä se on kyllä paljon kiinni, että asutaan siellä.

Matti vahvistaa, että paikallisia bändejä suorastaan potkitaan päähän. Markku jatkaa:
— Yleensä paikallisia bändejä tuetaan ja kannustetaan. Ei vaan Vaasassa. Siellä katsotaan, että mitäs te muka ootte. Ennen ne ottaa sinne esiintymään muita bändejä kuin omia.

Matin mukaan myöskään paikallinen lehdistö ei ymmärrä touhusta juuri mitään.
— Jos jotain kirjoitetaan, niin se on kyllä supernegatiivista. Kun sitten joku tanssienjärjestäjä lukee niitä juttuja, että esimerkiksi ’’White Housen touhu on kiinnostamatonta”, niin mee sitten kauppaamaan bändiä huvipaikkoihin.

Mikko muistaa Hietasaaressa järjestetyn konsertin, johon kaupungilta anottiin neljääsataa markkaa. Ei tullut penniäkään.
— Vaasa on kyllä Suomen suurin persreikä. Porukka siellä on ihan oolrait, mutta tämä yläpää, jonka pitäis funtsia ja harkita, mitä jengille voi kaupungissa tehdä. Niillä kyllä tuulee niin lujaa päässä, ettei mitään rajaa.

Matti vertaa Vaasaa Kuopioon. Samanlaisia kulttuurin p-reikiä hänen kokemustensa mukaan. Eristäytyneitä kaupunkeja, joissa jokainen tekee omia juttuja omissa piireissään. Vaasa on täynnä isompia ja pienempiä ympyröitä, joista ei ole mitään nuolta ulos. Näin on vähän kaikilla kulttuurinaloilla. Vaasa on tarpeeksi iso kaupunki olematta kuitenkaan iso kaupunki.
— Hesassakin on parempi fiilinki kuin Vaasassa, lisää Mikko kokemuksillaan.
— Hesa onkin iso kaupunki, heittää Matti.
— Mutta Vaasa yrittää olla joku Hesa, niinkun se porukka Hesassa.

Ruotsi naapurissa
Vaasa makaa Ruotsin portilla. Laivat kulkee ja sireenit soi. Järjellä ajatellen Vaasa voisi harjoittaa naapurimaan kanssa mittavaa kulttuurivaihtoa, ajatustenvaihtoa ja niin pois päin?
— Ihan hyvin sitä voisikin tapahtua ja kyllä sitä tietenkin määrätty porukka käyttääkin hyväksi. Mutta sekin on se pieni ympyrä, mistä ei taas ole mitään väylää ulos. On turha kysyä että miksi, koska se on taas niin monen tekijän summa, sanoo Matti.
— Vaasa on kuin Turku. Puretaan vanhat rakennukset ja rakennetaan ohitusteitä, vaikka ei esimerkiksi juuri ohitustietä liikennemäärien perusteella tarvittaisikaan. Pitää saada monumentteja.

Mikko puuttuu myös Vaasan huumeongelmaan, joka on melko pitkälle seurausta Ruotsin läheisyydestä ja hyvistä yhteyksistä laajemmallekin Eurooppaan.
— Huumeongelma on tosiasia. Kaikki tietää, miten huume vaikuttaa. Se turruttaa porukkaa. Ei ne oikeastaan duunaa mitään tällä hetkellä. Se vetää pois tuota aktiivisuuden yläpäätä. Se rennottaa tyyppejä ”ei tässä nyt mitään erityistä, ei ole väliä” -tyyliin. Seinäjoella on varmaankin pirteempi meininki, kun jakelukeskukset eivät ole niin pitkällä kuin Vaasassa.

Matti huomauttaa myös Seinäjoen pienuudesta. Pienuus on valtti sikäli, että on pakko puhaltaa yhteen hiileen, ja siksi syntyy jotakin.
— Tämä on tarpeeksi pieni niin kuin Pietarsaarikin.
— Ja Pietarsaarestakin tulee hyviä bändejä jatkuvasti. Niin, ja on Seinäjoellakin hienoja soittajia, lisää Mikko.
— Vaasan kulttuurivastaisuus on nimenomaan siellä kaupungin yläpäässä. Siellä on sellasia teknokraatteja, jotka eivät ymmärrä kuin numeroista, pistää Matti väliin.

Hajoaako?
Suomessa on helkkarin vähän bändejä, joilla on riittävästi keikkoja nykyään. Menestyvillä bändeillä on kai se oma juttunsa ja oma yleisönsä, kannattajakuntansa. Onko mielestänne olemassa mitään musiikin haaraa, ’’markkinarakoa”, johon White House voisi iskeä?
— Sellaselle bändille on nyt paikka auki. Me yritämme sinne. Meidän paikka on se, jota esimerkiksi Wigwam piti kauan, laukaisee Mikkoja Matti jatkaa:
— Ja Kalevala Wigujen jälkeen. Sen jälkeen siinä ei ole ollut ketään. Royals oli taas sen verran Hurriganesin suuntaan, ettei se ollut sitä. Se oli kulttibändi.
— Nyt pitäis vaan painaa päälle. Se ei riitä, että älpeen kuva väikkyy mielessä viiden vuoden päässä. Ei se riitä. Täytyy tapahtua välilläkin jotakin. Meillä jää esimerkiksi laulu treenikämpällä pahasti taka-alalle. Se jää sitäpaitsi lähes kaikilla suomalaisilla bändeillä.
— Sitäpaitsi keikoilla ei riitä se, että soittaa hyvin. Musan sisälläkin pitää tapahtua. Se ei saa olla kaunis kulissi, niinkun joku Foreigner tai joku muu amerikkalainen. Se on kaunista kulissia, mutta sisällä ei liiku mitään.

Mikko muistuttaa, että keikkailu hioo bändin helposti foreigneriksi, tasapaksuksi.
— Esimerkiksi Eppuja voidaan verrata Foreigneriin. Eput on hioutunu sellaseksi, ettei ne oikeastaan teekään muuten biisejä kuin sillä tietyllä tavalla.

Matti huomauttaa, että kyse onkin kyvystä irrottautua kuorestaan.
— Ei pitkään pysy pinnalla, jos kolmella älppärillä toistaa itseään.
— Jos on vähän keikkoja, menevät keikat varman päälle. Mutta jos on paljon soittoja, pystyy kokeilemaan rohkeasti eri juttuja, joista ei kämpillä tiedä, toimiiko ne vai ei.

Hajoaako vai ei? Eivät tiedä sitä itsekään. Oikeastaan White House hajosi jo heinäkuun lopulla, mutta niinpä vain jätkät nähdään KEMU-TOUR '83:lla piakkoin.

Oli miten oli. W.H:ssa on sitä älyä, jota nykypäivänä rokkimarkkinoilla tarvitaan. Loppu on kiinni vieterin kestävyydestä ja onnellisista sattumista.