Pauli Hanhiniemi

Arkistoartikkeli, Botnia Beat 2/1991. Teksti ja kuvat: Arto Kiuru

Hän on sananparsija.
Pauli Hanhiniemi, kaksikymmentäkuusi, ei olemuksellaan juuri hätkähdytä. Hänessä on paklaantuneen rockfriikin sijaan annos rispaantunutta ja elämäntäyteistä kevyyttä, syvällisyyttäkin.

Käsissään kymmenen vuotta verta ja hiekkaa. Poikavuosien ounastelevat ryyppyiltapäivät ja keikoilla sammumiset ovat nyt koko lailla historiaa, elettyä ja kuvottavaa, niin kauniisti eilispäivää. Paulin poikamainen, maalaisromanttinen, kuvatus on kasvanut pois raameistaan ja ottanut lapsenkasvoisen miehen muodon.

Kolkosti kaikuvat hirret, pimeä takka ja huonetta valkeaksi maalaava valospotti eivät silti kummastuta. Pauli tekee täällä työtään yhtä lailla kuin minä omaani. Kameran suljin piirtää filmille hetken, ei sen kummempaa.

Tunti, jonka juuri olen viettänyt Kolmas Nainen yhtyeen solistin kanssa, on ollut minulle kuin pieni, shakkilaudalle kirjailtu elämä. Tuhansia ihmiskohtaloita vatvoessaan olemme ratkoneet yhden, jättäneet taaksemme sen levottomuuden ja armottomuuden, joka nousee aina vastaamme astuessamme omaan elämäämme sängystä sillä väärällä jalalla.
Olen yksi Hanhiniemen satukirjan hikisistä sivuista.
Pauli Hanhiniemelle tämä on ehkä yksi ilta sadasta, minulle se on sata iltaa yhdessä.

Monologi mollissa

Kolmas Nainen yhtyeen taival on päätynyt jonnekin Pohjois-Pohjanmaan nurkille. Bändin työläs syksy ei vaikene edes iltojen katkottua päänsä, yömyöhän tullen yhtye heittää hirsirakennuksessa, Haapaveden Kelosommassa, yhden parhaimmista keikoistaan. Kolmas Nainen pelaa yhä vaatimattomuuden korteilla, se ei aseta musiikissaan vaa’alle ikuisuusarvoja tai maailmanparantamista tavallisen ihmisen heikkouksien, irrallisuudentunteen tai neuvottomuuden vastapainoksi.

Pauli Hanhiniemen satukirja on edelleen totta. Sen revityillä sivuilla ei melskaa enää pikkukylän maailmanparantaja, hikiset siivut ovat muuttuneet kuolettaviksi, krapulansyövyttämiksi päiviksi. Vähäiset ovat saaneet väistyä, armottoman elämän painaessa päälle.

Kolmas Nainen on lyönyt viimeisetkin vetensä kiukaalle; "Hyvää ja kaunista” levyn synkeänromanttiset vanhat valokuvat ovat nyt ruumiin ja sieluttomuuden rajakauppaa. Ne ovat täynnään eksyksissä vaeltelevia ihmisiä, onneen ja onnettomuuteen hakeutuvia arkipäivän luomuksia. Elämän tarkoitus, elämän päämäärä on heille vain yksi tienviitta matkalla kohti suurta ja pimeää.

Lohdutonta. Ei sentään. Kylmästä ja koleasta löytyy ihmiselon koko suunta. Sillä me kaikki, me kaikki olemme kuolleita sadan vuoden kuluttua.

ÄITI POJASTAAN PAPPIA TOIVOI; POIKA LAULOI, JOI JA JOI

Pauli Hanhiniemi, kaksikymmentäkuusi, vietti lapsuutensa Alavudella.
"Mä olen ison perheen junioriosastoa; mulla oli monta veljeä ja siskoa, ja muutama hyvä kaveri. Kössinä oleminen oli hauskaa joskin vittumaistakin välillä. Murrosikää lähetessäni mä huomasin haluavani jonnekin isompaan paikkaan pois Alavudelta. Siellä ei yhtäkkiä ollut enää mitään kiehtovaa, ei mahdollisuuksia, ei edes ihmisiä.”

Pohjanmaata pidetään yleisesti hyvin uskonnollisesti vireänä seutuna. Ristin varjo, seitsemän kuolemansynnin pelossa eläminen, ei kuulunut kuitenkaan Paulin nuoruuteen.
”En kokenut ympäristöä nuoruudessani kovinkaan ahdistavaksi vaikka vanhempani harjoittivat uskontoa. Alavudella on yleensäkin aika maallinen meininki, täällä ylempänä on paljon ahdasmielisempi ilmapiiri. Kotiseudullani uskonnollisuus on aika lailla järkeenkäypää, eikä se minua ahdistanut. Suhteeni uskontoon on muutenkin se, ettei mulla nouse heti karvat pystyyn, kun sellaisesta puhutaan. Mutta kiihkoilu ja syvä paheksunta, mitä monet kanssaihmisiinsä kohdistavat, on älytöntä.”

Kolmas Nainen sinkosi tietoisuuteen juuri kotiseudultaan. Pienellä paikkakunnalla kasvaminen antoi vapauden tehdä musiikkia omilla aikatauluilla.
"Alkuvaiheessa meillä oli menemisen ja tulemisen vapaus. Kukaan ei tiennyt muuallakaan, keitä me olimme. Saimme liikkua monta vuotta ilman että kukaan tiesi meistä mitään. Olimme tosi streigereitä ja se jos mikä oli mukavaa.”

Satavuotisiin perinteisiin nojautuva maaseutuilmapiiri ei tuominnut nuorta Kolmatta Naista kylähulluksi, vaikka kitara olikin yhdellä tapaa ensiöitään leskenä viettävälle naiselle kuin menneisyyden ja ajan takaisin manaava vaivaisukko.
"Rokinsoittamista ei pidetty juuri hyväksyttynä, se kun ei tuonut näkyviä tuloksia. Sellaisia, joista vois todeta selkään taputtamalla että ’hyvä tulee’. Meidän harjoittaman elämäntavan ajatteleminen oli tuomittavaa. Ei sellaisia asioita saanut hautua mielessään; pistää bändi pystyyn ja alkaa kierrellä Suomea soittaen ja laulaen. Sehän oli täyttä hapatusta".

MONTA KERTAA

Kolmannen Naisen alkutaival oli tyypillistä alkavan yhtyeen suossa rämpimistä; oppirahansa yhtye maksoi kuitenkin omalle tililleen.
"Kiertelevä elämäntapa ja irtonaisuus ovat aina tuoneet muassaan lieveilmiöitä, enkä minäkään ole niiltä välttynyt. Mutta ei sillä ole väliä, mä olen tykännyt elellä niinkuin mä olen elellyt, ja mä tykkään elellä niinkuin mä elän nytkin. Alkuaikoina yhtye ei ottanut keikoilla mitään paineita. Jos meillä meni huonosti, se oli normaalia, jos hyvin, niin tosi hienoa. Ja jos jengi lämpeni, oli se enemmän kuin mahtavaa.”

”En mä enää kaipaa noita aikoja, koska en enää yksinkertaisesti jaksaisi elää samalla tavalla. Nyt Kolmannella Naisella on sellainen järkeistämisen aika, että se keskittyy enempi musiikkiin kuin elämänkokemuksen hankkimiseen. Jos jälkimmäisestä ei pääse eroon, alkoholismi odottaa oven takana.”

Pauli on välttänyt muusikon punaiset vuodet; Alavuden metsäjunasta Vantaan betonislummeihin päättyneelle totuudenjyrsijälle alkoholin ja kovan elämänmenon ryvettämä historia on ollut oikeaoppista ja ojentavaa aapiskirjaa.
"En mä edes tiedä kuinka paljon mä ehdin juopotella aikanani. Yhdessä vaiheessa mä vaan tiedostin, että mulla oli täydet mahdollisuudet retkahtaa holistiksi. En halunnut olla esimerkki toisten perässä.”

Viisikko on ehtinyt sekoilla tarpeekseen, Kolmas Nainen on kypsynyt pois maallisen finanssipelin viidakoista ja selvinnyt voittajaksi itsensä kanssa.
”Me vaan lähdettiin seikkailemaan. Ja me seikkailtiin aika paljon.”

JOS SE OIS HELPPOO, OISIN TEHNYT SEN JO

Ensimmäisen tekstinsä Pauli kirjoitti nuoruuspäivinään Jussin lihaksista. Julkaistuista lauluista ensimmäinen oli ’’Etsikää Asseri" - pienimuotoiset laulut kutoutuivat usein myös pieniin ympyröihin. Paulin mukaan laulut tapahtuivat kellari- baari- treenikämppäakselilla. Ne olivat alkua hänen minimaaliselle, realistiselle sanaviljelylleen, Pauli tarkasteli asioita ikäänkuin takapihalta.
"Joo, jostain näköetäisyydeltä. Huutomatkan päästä.”

Niukkuus ja kovuus on avainsana Paulin maailmassa, kohtalot ovat säälimättömiä, eivät säälittäviä. Ja laulut ovat pieniä, arkisia matkoja.
’’Parhaat laulut syntyvät pienistä asioista. Miksi tuhlata suuret aiheet yhteen pieneen lauluun, kun pienistäkin aiheista voi tehdä monta laulua.”

Hän mainitsee Juha Vainion. Elämän suuruus on juuri siinä itsessään.
"Tärkeintä ovat rytmit ja riimit. Jos Kolmas Nainen olisi tehnyt maalailevampaa musiikkia olisivat tekstinikin mahtavampia: me ollaan pienimuotoista, suoraa ja tiukkaa. Mainitsit minulle laulut Valehtelisin jos väittäisin ja Jos se ois helppoa; ne eivät ole tiivistettyjä lauluja, ne ovat vain katkaistuja. Mä en ole pyrkinytkään löytämään oikeita sanavalintoja, olen vain lakannut perustelemasta asioita.”

Hän tarjoilee pelottavia ja karseitakin asioita; hiekan alta löytyy kuitenkin aina jotain hyvää ja kauniimpaa. Laulut vapauttavat, ne ajavat takaa kohtaloita ja kertomuksia, joihin kuulija saattaa itsekin joutua.
"Meidän kulttuuristamme puuttuu rippi, ja se on pahaksi. Tässä kulttuurissa ihminen ruoskii itse itseään ja kärsii sen. Suomessa ihmiset kuuntelevat mielellään murheisia lauluja, herraa kiittäessä itsemurhatilastot nousisivat varmasti vielä korkeammalle. Mielestäni ihmisille pitää tarjota mahdollisuus tajuta se ettei suinkaan ole ainoa jolla on käynyt huonosti. Silloin viimeistään saattaa tajuta, että joku toinen on nähnyt ja kokenut samaa.”

Paulin laulut ovat kuitenkin sivustakatsojan silmissä, hän on harvoin itse eksynyt kirjoittamiinsa lauluihin.
’’Kun biisissä on järki, niin sen pitää olla mahdollinen. Ja jos se on mahdollinen, saattaa se tapahtua kelle tahansa. Mä kuvittelen eläväni jonkun tilanteen ja kuvion ja mietin samalla suhtautumistani siihen.”

Paulin luomat hahmot vetävät perässään usein piinaavaa, hiostavaa kivirekeä. Henkilöt ovat perisuomalaisia, elämän kovaa kättä vääntäneitä hahmoja. Pauli ei itse usko riutuneensa liikoja rockelämän kiirastulessaan.
”En mä ole kokenut elämääni raskaasti. Ja raskaus on suhteellista. Jollakin saattaa olla kevytkin hyvin raskasta, jollekin ei raskas tunnu missään.”

MERI UUDEN SAA ILMEEN RANNOILLEEN, ON HUKASSA KAPTEENI KARTTOINEEN

Pauli Hanhiniemi, kaksikymmentäkuusi, ei koe itseään auktoriteettina.
"Kuulijalla on aina vapaus päättää omasta suhtautumisestaan mun lauluihini. En yksilöi. Mä luon tilanteen, tunnelman ja kuviot, mutta mä en halua tuputtaa laulujani kuulijalle. Lauluissa pitää olla jokaiselle henkilökohtainen näkökulma johon voi tarttua. En voi itse dominoida tekstejä, vaikka ne kirjoitankin. Lauluun on laitettava sen verran sydäntä, on oltava paatoksellinen ja tosissaan niin, että tekee sen oman sydämensä mukaan. Jos kuulija tarvitsee jonkun lohdun sanan, se toivottavasti löytää sen teksteistäni.”

Pessimismi nostaa päätään muutamissa lauluissa. Karuimmillaan kuun maisema nousee Hikiset siivut levyn laulussa Vain vuoret pois tuuli puhaltaa, joka on synkässä oloasussaan perin linkolalainen kannanotto ihmiskunnan itsetuhosta.
"Mä olen enemmän henkinen olento; mä maadun ja muutun energiaksi ja yhdyn johonkin helvetilliseen mielettömään energiaan joka on olemassa. Eihän koko elämässä muuten olisi mitään järkeä.”
"En mä pidä itseäni pessimistinä, mä olen romantikko. Parasta on ollut se tuska ja vaiva kuten raamatussakin sanotaan. Mä uskon, että kaikista hankaluuksista jää suuhun mukava maku. En kiilaa kertomaan kaikkea elämästä, muistellen kyynelsilmin niitä aikoja, kun bändi matkasi takaisin kuivilta keikkapaikoilta bussin kylmällä lattialla maaten".

Paulin tekstit välittävät kuitenkin paatoksellisuuden, ne vain toteavat asioita; eivät vähättele tai paisuttele.
"Vaikka ihmiset rakentavatkin kaupunkejaan turhaan, nousee aamu yön jälkeen. Mä painelin kerran yhden kaverini luo Vantaalle ja reitti kulki yhden asfalttipäällysteisen pihan yli. Ja asfaltin läpi nousi kukkia. Ne painoivat sitä vastaan ja murtivat sitä.”
"Nykyisin ollaan kauhean huolissaan siitä, että kuinka tässä käy jos ihmiskunta tuhoutuu. Mitä se haittaisi. Elämä, suuri show jatkuu, ja evoluutio jyrää eteenpäin. On typerää nostaa ihmiskunnan kohtalo maailman tärkeimmäksi asiaksi maailmassa ja olla huolissaan sen takia. Minulle se on sama kuin henkilökohtaisen hygienian hoitaminen .”

TOIMEEN TARTTUVAT PC:T JA MOBIRAT PÄÄLLYSMIEHET PÄÄSEE PÄTEMÄÄN

Kolmas Nainen on näyttänyt modernille teknologialle ainakin vielä tähän saakka kämmenpohjaa. Uuden levyn laulussa Ei kenenkää maa Pauli ryvettää city-kulttuuria ja jumaloitua juppi-idealismia; Ote talonkirjasta vie kuulijansa taas betonilähiöön.

Pauli ei näytä turhautumistaan selvästi; hän pitäytyy tiukasti hallitsemallaan alueella ja noudattaa omia kultaisia sääntöjään. Ei kenenkään maa kuvastaa samalla ihmisen väliaikaisuutta ja kuolevaisuutta; betoniset rakennelmat ovat väliaikaisia synkkiä koteloita, etappeja matkalla. Maailmasta on tulossa estetiikon painajainen, kauneuden kääntöpuolet alkavat vihdoinkin avata silmiään.
"Kaupunkimiljöö on Suomessa mahdollisimman luterilaista, kaikki kaunis on raakattu pois. Tämä kaikki betonirakentaminen viittaa siihen ettei se ole ketään varten eikä kukaan sitä omista. Kukaan ei voi kiintyä enää kotiseutuunsa, ottaa sitä omakseen. Lähiöt on samanlaisia infrastruktuureja kuin jotkin sähkölinjat.”

Mutta betonihan on oivallinen kasvualusta teknologialle ja päteville liikemiehille.
”Mä laulan että toimeen tarttuvat peeceet ja mobirat. Nykyisin markkinoidaan työkaluja joilla kaikki tapahtuu, työntekijöistä ei puhuta mitään. Tuon politiikan mukaan voidaan sanoa, että laskutikku ja viivoitin ovat hoitaneet hommat tähänkin saakka. Kyllähän mekin olemme jossain vaiheessa työkalumme orjia, koska emme voi aina soittaa määrättyä hiljempaa. Mutta jos me soitetaan liian kovaa, kuulija kärsii.”

MAAILMA ON TYLY

Pauli Hanhiniemen, 26, rajuin kannanottoja teksti löytyy kuitenkin Hyvää ja kaunista levyltä. Vaikka levy kumpuaakin ankeita huoltoasemafiiliksiä, elämän välinpitämättömyyttä ja täysillä elettyjä tunteja, on "Maailma on tyly " nimellä etenevä tarina yksi yhtyeen historian karkeimpia irtiottoja. Kolmeen minuuttiin on tiivistetty elämä, sen hurmio ja sen loppu.

”Se on kertomus yhdestä lapsuuden kaverista. Olin itse kiusaamassa sitä ja auttamassa sen uravalintaa hylkiöksi. Pari sanaa tuossa laulussa on keksittyjä, mutta pääpiirteittäin tuo laulu on totta. Mä olin itse mukana tuhoamassa sen ihmisen elämää. Sitten sille kävi niinkuin kävi, se tappoi itsensä hukuttamalla. Jos tuollainen koulukiusaus pystyttäisiin kitkemään pois maailmasta, niin sen myötä häipyisivät myös sodat. Kiusatut kiusaavat toisia ja hautovat kostoa yhteiskunnalle ja maailmalle. Kyllä muakin kiusattiin, mutta ehkä mulla oli enemmän sellaista survival-geeniä".

Elämän tarkoitus, pimennossako? Pauli piirtää viivan ilmaan: ’’Elämä on arvaamatonta. Odotan joka päivältä jotain jännää.”

On joko elettävä tai kuoltava?
’’Niin. Kyllähän tajuttomana ja kännissä voi maata päiviäkin, mutta ratkaisu on tehtävä kuitenkin jossain vaiheessa. On olemassa epävarmoja ihmisiä jotka häilyy kahden rajamailla, mutta on myös niitä, jotka ovat päättäneet kuolla. Ja se näkyy. Koska ne kuolee. Mutta, mä odotan joka päivä jotain tapahtuvaksi ja jotain kai tapahtuukin. Vaikka mä olenkin aika kyyninen, en ole heittänyt toivoa hukkaan.”

Teksti & kuvat: Arto Kiuru, Botnia Beat 2/1991