Jussi Heiniluoma muistelee:

Seitsemän ja kahdeksan vanhana minulle kolahti Richie Valensin ja erityisesti Buddy Hollyn musiikki. Hieman taisin kuunnella myös Eddie Cochrania. Samoihin aikoihin Suomea villitsi rockabillybuumi Matchboxeineen ja Crazy Cavaneineen, mutta niitä en suostunut missään nimessä kuuntelemaan. Olin hyvin ehdoton musiikkimaussani, ja noi uudemmat fiftaribändit olivat mielestäni pelleilyä.

Yhä nykyisinkin minulla on yleensä autossa Buddy Hollyn levy, ja löydän hänen musiikistaan saman tekijä-X:n kuin lapsuudessani.

Kahdeksan-yhdeksänvuotiaana minulle kolahti samalla intensiteetillä The Beatles. Siitä peräisin lienee kykyni laulaa vaikka lonkalta stemmaa kanssalaulajalle. Vasta OKL:ssa sain ensimmäisen kerran musiikin opetusta ja kuulin, että noihin stemmoihin on olemassa ihan musiikkiteoreettiset säännöt (terssi ja kvintti). Vieläkin kunnioitan kovasti Beatlesin aikaansaannoksia: Eittämättä heidän vaikutuksensa kevyen musiikin kehittymiseen on ollut suurempi kuin minkään muun. Kuunnella vieläkin jaksan heidän musiikkiaan, mutta paremmin niitä loppuvuosien tuotoksia kuin jee jee-kautta.

Noin kymmenenvuotiaana minulle tärkeitä bändejä olivat esim. The Who, The Jam ja Bluesounds. Rollarit ja Led Zeppelin tulivat pari vuotta myöhemmin, mutta ovat pysyneet hyvin tärkeinä koko elämän. Silti täytyy mainita erityisesti Bob Dylan, joka vaikutti siihen, että otin kitaran käteeni.

Olin toivonut joululahjaksi kitaraa: Mieluiten sähkökitaraa, mutta akustinenkin soololovella olisi käynyt, koska se muistuttaa hieman sähkökitaraa. No - enhän minä sellaista saanut. Neljä vuotta vanhempi veljeni omisti venäläisen akustisen kitaran, jonka kaula oli paksu kuin koipelipuu. Korjauksista johtuen kitara omasi myös mekaanisen äänensärkijän. Veljeni oli saanut paremman Japanissa tehdyn akustisen, niin ryhdyin vaivihkaa omimaan tuota Venäjän ihmettä.

Aikani vonguttuani isoveljeni näytti, miten nousevan auringon talo soitetaan. Sitä sitten hinkkasin niin kauan, että biisi meni. Seuraavana oli vuorossa I will stay. Jälkeenpäin ajatellen eivät olleet mitään kaikkein helpoImpia opeteltavia ekoiksi lauluiksi: Itse kitaraa opettaessani valitsen ekoiksi biiseiksi esim. Kanoottilaulun (yksi sointu) tai Nainen tummissaan (kaksi sointua).

Jostain musiikin oppikirjasta löysin Dylanin Blowin in the Windin. Sain samoihin aikoihin hankittua Dylanin The Times They Are a-Changin’-levyn. Kuuntelin sitä paljon. Kovin paljoa en sanoista ymmärtänyt, mutta sen verran minulle tuli käsitys, että nämä biisi ovat sanoituksia myöten hyviä. Niin - olimme jossain vaiheessa saaneet vonguttua stereot oikein vinyylisoittimella. Ne ostettiin Sähkö-Karviasta. Mukaan vielä TV:stä tuttu The Beatlesin 20 Golden Hits-levy, jolla ei siinä mielessä ollut mitään merkitystä, koska olimme kaikki levyn biisit äänittäneet radiosta kasetille.

Akustisen Dylan-musiikin olennainen osa on huuliharppu, joten täytyihän sekin ottaa mukaan kuvioihin. Huuliharpputelinettä en tietenkään omistanut, joten laitoin huuliharpun kuminauhoilla tuolin selkänojaan (Karvian murteessa tuolin sarija) kiinni, ja ei muuta kuin menoksi.

Noihin muutamaan osaamaani sointuun pikkuhiljaa kyllästyin ja yritin saada isoveljeäni raottamaan hieman lisää kitarasointujen Pandoran boxia. Hän oli päässyt jo lukioon ja siellä basson varressa bändiinkin. Jotakin hankaluuksia oli bändin kanssa, ja hän tiuskaisi: ”Ei sunkin tarvitte opetella soittamaan!”

Lopulta sain veljeni väsytettyä ja hän näytti minulle barresoinnut. Vau! Tuohan on helppoa. Selkeä logiikka, eikä tarvitse opetella uusia sormituksia, vaan voi vain siirtää koko kämmentä kaulalla ja taas on uusi sointu.

Näitä sitten treenasin herkeämättä. Muutaman päivän päästä menin rehevää näyttämään veljelleni, miten barresoinnut ovat hallussa. Hän kommentoi, että muuten hyvä, mutta otteet ovat väärin. Hän näytti ne uudelleen, ja ei muuta kuin koko urakka alusta.

Yhä vaan sähkökitara tuntui täysin taianomaiselta vekottimelta, ja sellaisen vaan oli pakko saada. Isästä ja äidistä oli turha kuvitella saavansa agraarikulttuurissa apua tällaiseen, joten itse se oli hommattava. Pelkästään pesäpallopeliin Karvian Kirin riveissä osallistumien ei ollut mitenkään kannustettavaa (Yhtäkään lapsuudessani pelaamaani peliä eivät vanhemmat tokikaan olleet katsomassa), saatika nyt joku sähkökitaran soitto. Haitari se piti olla!

Tein tyhjään kenkälaatikkoon saksilla viillon, ja kaikki mahdollinen raha, mitä oli saatavissa, sijoitettiin kenkälaatikkoon. Rahanhankkimiskeinoista ehkä tärkein oli pullojen kerääminen: Polkupyörällä pyöräilin hiljokseen Sarankylään juuri tullutta pikitietä tsiikaillen ojanpyörtänöille. Lottovoittohan oli tietenkin se, jos Saran maamiesseurantalolla oli järjestetty jotkut kemut. Silloin kannatti jo sunnuntaiaamusta käydä läpi maamiesseuran kuusiaidan juurella olevaa kempuraa. Monasti vaan joku oli ollut vielä nopeampi.

Reilu vuosi siinä meni, kun olin saanut kerättyä 350 markkaa. Rahamäärällä sai Kankaanpään musiikkiliikkeestä (Liikkeen nimeä en enää muista.) Cimar-merkkisen sähkökitaran. Voi ristus, kun sellaisen omistaminen oli mahtavaa! Toisaalta – ei mennyt varmaan kahtakaan vuotta, kun tajusin, että vekottimeni oli melko surkea kitaran irvikuva.

Vahvistimenani toimi vanha isopaappani putkiradio. Efektejä ei minulla ollut. En tainnut edes tietää sellaisten olemassaolosta.

Kului pari-kolme vuotta tapahtumatta mitään mainittavaa. Yläasteen ysiluokalla pukeuduin kohtuu siisteihin vaatteisiin ja anorakkiin – olinhan Karvian ainoa modi. Sitä ei tosin kukaan tiennyt.

Menin Kankaanpäähän kauppikseen, koska kaverinikin meni, enkä keksinyt oikein muutakaan. Oletin olevani liian laiska lukioon, vaikka ysiluokan todistukseni olikin melko hyvä. Vähän hämmästytti peruskoulun laajojen kurssien jälkeen, miten ”lällyä” koulussa oli. Jos matematiikan tunti oli päivän viimeinen, opettaja antoi minulle ja kaverilleni tehtävät ja sanoi, että nämä opetan tällä tunnilla. Te voitte laskea ne samantien ja lähteä kotiin.

Vähän tuli sellainen fiilis, että niin mikäs näiden muiden älykkyys onkaan. Monet olivat kovastikin juppeja salkkuineen ja hieman ylimielisine asenteineen, mutta minulla oli jo jotain ”salaista” tietoa heistä: Nämä eivät olekaan mitään ruudinkeksijöitä.

Siinä sitten pikkuhiljaa kehittyi jonkinlainen kapinamieliala. Löysin veljeni varastoista serkkumme äänittämän kasetin, joka oli täynnä Sham 69:n musiikkia. Vaikutuin syvästi: Tämähän on yksinkertaista, mutta vaarallisen kuuloista musiikkia. Tällaista osaisin itsekin tehdä ja soittaa. Siitä se sitten alkoi – minä olen punkkari!

Oikeastaan heti, kun olin oppinut kitaralla ensimmäiset soinnut, tein myös ensimmäiset biisini. Tuota soitto-opetusta kun Karvian Sarankylässä ei oikein mistään saanut, niin helpompaa oli tehdä omia biisejä. Nyt tiesin, minkälaisia biisien tulee olla. Niiden tulee olla punkkia!

Mein Kampf

Jussi Rotta (laulu ja kitara), Hannu ”Hande Voutilainen” Kohtamäki (rummut), Jari ”Ponu” Heiniluoma – myöhemmin Matti Hinkkanen (basso, taustalaulu).

Biisejä syntyi kuin liukuhihnalta. Ne tulivat suorastaan itsestään sävelineen ja sanoineen. Sanoissa oli aina kapinaa tahi melankoliaa. Iloista biisiä en mielelläni tehnyt – enpä taida tehdä vieläkään. Noita biisejä vaan piti päästä vetämään bändillä.

Sain isoveljeni hullutettua mukaan ajatukseen, että nyt pitää perustaa bändi. Hänellä oli bassokamat ja pikkuisen kokemustakin bändisoitosta.

Jostain saimme hajun, että naapurikylässä asuvalla Kohtamäen Hannulla saattaisi olla rummut. Niinpä teimme offensiivin hänen luokseen – olihan veljelläni jo ajokortti.

Paljastui, että hän oli saanut hommattua jonkinlaiset rummunraadot. Hän kyllä lupaili kättentaitajana remontoida niistä rummut. Niin kävikin. Taisi siinä alussa olla Kaurismäen Arvottomissakin esiintynyt virveli lainassa hänen sukulaiseltaan Kohtamäen Jormalta.

Siinä sitä sitten reenattiin: Minä tietysti isoimman egon omaavana soitin kitaraa ja lauloin, veljeni Jari soitti bassoa ja Hannu rumpuja. Kitaravahvistimena käytin lähinnä Hannun kolmekymmentäwattista transistori-Marsua ja Jari soitti nykyään hallinnassani olevalla sadan watin Carlsbro Topilla. Cimarin olin saanut vaihdettua Vantage-merkkiseen kitaraan, joka olikin muuten varsin hyvä kitara, mutta kielet tahtoivat katkeilla. Voi kun olisin silloin tuntenut yhtä monta kitararakentajaa kuin nykyisin, niin pienellä tallan korjauksella/vaihdolla olisi saanut siitä kelpo pelin. Lauluvahvistinta ei ollut. Joku halpismikki liitettiin vaihtelevasti Hannun veljeltään perimään kahdenkymmenen watin Wemiin tai toisesta inputista tuohon Top-vahvariin. Mikkitelineenä toimi nuottiteline, johon mikki oli teipattu kiinni, kunnes hitsailin itse mikkitelineen.

Olimme treenanneet jo ainakin kaksi viikkoa, kun osallistuimme bändikatselmukseen Saari- tai Evijärvellä (Karviasta katsottuna sama asia). Kumminkin pirunmoisessa montussa (hiekkamonttu?) oli korkea lava. Bändin nimeksi tuli Hitleriltä nyysitty Mein Kampf. Nimi ei tarkoittanut mitään natsisympatioita, vaan paremminkin sitä, että tässä on kyse meidän taistelusta.

Juontaja kyseli meiltä bändeiltä, että mitä haluamme bändistämme sanottavan. Myös nimemme hän halusi tietää. Triomme katsoi toisiaan silmiin ja kaikille oli selvää, että nyt pitää olla taiteilijanimet. Hannu oli Hande Voutilainen, Jari oli Ponu (Vieläkään en tajua, mistä se tuli.) ja minä olin Jussi Rotta. Jussi Rotta kuulosti sillai kivasti Johnny Rottenilta, ja saattoi siihen Damnedin rumpali Rat Scabieskin vaikuttaa.

Ennen esiintymistämme Hannu vähän murehti, että jos rumpukapula putoaa, niin hän tarvitsisi varakapulan. No – sellaisen hän tietenkin veisti puun oksasta.

Keikalla vedettiin aluksi pätkä Joan Jettin I love rock´n rollia. Tietenkään sitä ei oltu ikinä treenattu. Sitten alkoikin omien biisien ”vyörytys”. Minulla oli pitkä kitarapiuha, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi pitkä; kun juoksentelin lavan toiselle reunalle, piuhan pituus loppui ja se irtosi kitarasta. No – piuha kiinni, ja taas jatkettiin.

Esityksemme jälkeen juontaja sanoi meille, että punk ei ole vissiin sittenkään kuollut. Vuosi oli 1985 ja tuo punkin kuoleentumien oli melko yleinen käsitys. Me otimme kuitenkin lauseen kohteliaisuutena.

Soitimme sitten vielä syksyllä karvialaisen tradition Teinikastajaisten bileissä nuorisoseurantalo Sampolassa.

Jari ilmoitti lähtevänsä maa- ja metsätieteellisestä vaihtoon Yhdysvaltoihin. Minä ja Hannu pohdimme, että ei homma saa nyt jäädä kesken, vaikka yksi mies lipeäisikin. Olimme aiemmin laittaneet Soundi-lehteen ilmoituksen, että etsimme soolokitaristia. Nykyisin Isossakyrössä asuva Matti Hinkkanen otti yhteyttä. Kerroin muuttuneesta tilanteesta, että nyt tarvitsisimme basistinkin. Matti ilmoitti, että hän voi soittaa kyllä bassoakin. Hänellä olikin omistuksessa veljeni entinen puoliakustinen Aria-basso.

Tällä kokoonpanolla jatkoimme musan tekoa. Kävimme jopa Helsingissä studiossa. Siellä meille kävi Dylanit: Soitimme yhden päivän aikana kymmenisen biisiä purkkiin. Lauloin biisit samalla kun soitin kitaraa. Eihän minulla ollut tietoa, että jotenkin muutenkin voisimme soittaa. Viimeiseksi äänitimme hitaamman Poika-nimisen biisin. Se taisi olla ainoa, mihin käytimme jälkiäänitystä, kun Matti veti siihen soolokitaran.

Lähetimme demon ainakin lehtien demopalstoille. Soundissa tai Rumbassa musiikkiamme sanottiin energisesti rujoksi popiksi. Vähän pettymys lausunto oli, mutta minä ainakin olin niin huono soittaja, etten tainnut osata soittaa vielä kunnon rankkaa punkkia.

Toimintavuodet olivat siis 1985 - 1987

Strange Lovehouse

Sirkku Sartoneva (laulu), Soili Harjaluoma (laulu), Jussi ”Rotta” Heiniluoma (kitara, laulu), Jarmo ”Jallu” Kortesmaa (basso), Hannu Kohtamäki (rummut).

Mein Kampfin kanssa ajallisesti osittain päällekkäin toimi hipimpi Strange Lovehouse. Olin tehnyt pari biisiä englanniksi (kantripunkhenkisen Dead Boyn ja kieroutuneella sanoituksella varustetun My love is deadin). Rumpalina toimi luonnollisesti Mein Kampfin Hannu ja basistiksi ilmoittautui meitä hieman nuorempi, mutta kitaraa jo Action Zero-bändissä soittanut Jarmo ”Jallu” Kortesmaa. Laulutonttia minun lisäkseni jakoi Hannun morsio Sirkku Sartoneva kaverinsa Soili Harjaluoman kanssa.

Naiset päättelimme kyvykkäiksi laulamaan, koska he lauloivat nuorista naisista koostuneessa paikallisen kanttorin vetämässä Amorare-ryhmässä.

Olin ystävystynyt goottibändi Dorian Grayn primus motorin ja Noitalinna Huraan miksaajan Juha Kasken kanssa. Hän oli tehnyt joitain Dorian Grayn äänityksiä Alahärmässä (paikkakunnasta en ole varma – kuka noita huuruisia vanhan ajan rokkivuosia muistaa) sijaitsevassa autotallistudiossa, jossa oli oikein 16-raitainen nauhuri. Hänen mukaansa ei ole järkeä tehdä nauhaa studion omistajan kanssa, mutta hän voi tulla äänittämään ja vähän tuottamaankin demoamme.

Äänitimme siellä ehkä neljä biisiä: Mr. Spaceman-, My love is dead- ja Welcome to My darkland-biisit olivat ainakin mukana.

Lähetimme kasettiversion demosta Rumban demopalstalle. Yllätykseksemme Miettinen ylisti nauhaa ja luonnehti musiikkiamme kantripunkiksi ja psykedeeliseksi popiksi. Rumpali Hannua hän kehui varsinaiseksi teinitornadoksi. Hän tosin oli bändin toiseksi vanhin jäsen, ja lähempänä teiniyttä olin minä ja erityisesti basisti Jallu.

Esiintymisiä teimme lähialueella: Karvia, Honkajoki, Parkano...

Toimintavuodet olivat 1987 – 1989.

Mama & The Darkbreakers

Ensimmäinen kokoonpano:
Jussi ”Rotta” Heiniluoma (laulu, kitara), Jarmo ”Jallu” Kortesmaa (kitara), Jukka Mäkitalo (rummut), Mika Tarkkanen (basso).

Toinen kokoonpano:
Jussi ”Rotta” Heiniluoma (laulu, basso), Jarmo ”Jallu” Kortesmaa (kitara), Jukka Mäkitalo (rummut)

”Tunnetuin” kokoonpano:
Jussi ”Rotta” Heiniluoma (laulu, basso), Jarmo ”Jallu” Kortesmaa (kitara), Juha Kinnunen (rummut, taustalaulu, koskettimet), Hannu Kohtamäki (huuliharppu, kitara, koskettimet).

Strange Lovehousen kanssa osittain päällekkäin käynnistyi Mama & The Darkbreakers vuoden 1989 alussa. Jallu oli Karvian nuorisoseurantalo Sampolan yläkerrassa sijaitsevassa treenikämpässämme tehnyt joitain äänityksiä kasettineliraiturillaan. Kuullessani erään hänen kyhäelmänsä persoonallisen kitarariffin innostuin siitä kovasti. Kehittelin siihen basson ja laulun, ja pyysimme nauhalle Jallun kanssa Action Zerossa (ja tällä vuosituhannella The Black Light Theatressakin) soittaneen rumpuvirtuoosi Jukka Mäkitalon. Riffistä syntyi insestistä kertova Sexuality (”My nice daddy”)-biisi. Pari muutakin biisiä samalla vauhdilla äänitimme, joissa lauloin, soitin bassoa ja snadisti kitaraakin.

Nauha kuulosti mielestämme persoonalliselta. Olimme bonganneet, että Etelä-Pohjanmaalla on keväällä Pohjanmaa-rock-kisa. Sinnehän oli tällä projektilla päästävä. Ongelma vaan oli se, etten missään tapauksessa halunnut laulaa ja soittaa bassoa yhtäaikaa.

Siihen aikaan kuljimme paljon Lapuan Latosaaressa. Se oli mielestämme hengeltään Kauhajoen Kasinoa rokimpi, ja järjestysmiehet eivät olleet niin agressiivisia kuin Kasinolla. Siellä olin tutustunut Rock SM:ssä menetystä niittäneen ja arvostamamme Manic Toysin basistiin Mika Tarkkaseen. Tiesimme, että bändi viettää välivuotta (jälkeenpäin ajatellen hieman väärään aikaan), ja että välivuoden yksi syy saattaa olla Tarkkasen fiiliksissä. Siitä huolimatta lykkäsin demokasettimme hänen kouraan ja käskin kuunnella. Kerroin, että tarvitsemme häntä basistiksi Pohjanmaa-rockiin. Hän ei heti kauheasti ajatukselle lämmennyt.

Viikon päästä hän oli kuunnellut kasetin, ja voimakkaan ylipuhumiseni saattelemana hän lupasi tulla kisoihin soittamaan bassoa.

Seinäjoen alueen kisassa tulimme puun takaa mustana hevosena ja voitimme kisan. Koko Pohjanmaa-rock-kisan voittamisesta oli luvattu esiintyminen Provinssi-rockissa ja olikohan jotain studioaikaakin. Taas Latosaaressa Mika sanoi, että hän jää bändiin, jos voitamme myös finaalin ja pääsemme Provinssiin.

Jos karsinnoissa olimme tulleet puskista, niin nyt meidät jo tiedettiin, ja jotkut jopa veikkailivat voittoamme. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kisan voitti vaasalainen Vihan Lapset. Tähän purkautui myös yhteistyömme Tarkkasen kanssa.

Treeneissä kävi koesoitossa basson varressa Kauhajoella legendaarinen, nyt jo edesmennyt hahmo nimeltä Wände. Jo hänen kuljetusseurueensa oli vakuuttava: Mukana olivat ainakin Jari Yliaho (Juice Leskinen Slam ja Siberia) ja Rene Salonen (Skädämin keikkabussikuljettaja). Wände oli varsin varteenotettava basisti bravuurinaan monien Rushin biisien osaaminen. Mama & The Darkbreakersin alkutaipaleella meidän vaikuttajiamme oli niinkin rockmusiikin eri laidoilta olevat nimet kuin Rush ja Velvet Underground. Toki Pohjanmaa-rockin yhteydessä joku oli maininnut musiikkimme verrokkina ”koukkupunkbändi” XTC:n, ja Jarmo ”Latvis” Latva-Äijö kutsui Botnia Beat-lehdessä musiikkiamme käsitteellä ”post barretian songs”.

Meitä kuitenkin hieman epäilytti Wänden elämäntavat, ja että onko hänestä vastuulliseen työskentelyyn bändissämme, vaikka emme kyllä itsekään tainneet olla ihan puhtoisia pulmusia. Treenasimme kuitenkin kolmestaan ja lopulta totesimme, että minä soitan bassoa.

Olin tähän asti soittanut Jallun bassolla ja totesin, että kai se nyt on hankittava oikein oma bassokin. Seinäjoella Musiikki Fazerin liikkeessä oli myytävänä kulahtaneen näköinen, mutta hyvässä soittokunnossa oleva japanilainen JV-sarjan Squier Jazz Bass. Hintapyyntö taisi olla 900 markkaa. Tinkasin hintaa siitä alemmaksi ja vielä samaan hintaan piuhaa mukaan. Tinkaus onnistui. Myyjä perusteli, että saan basson haluamallani hinnalla, kun ei siinä ole kuin kaksi mikkiä. Lukijalle tiedoksi, että legendaarisessa rockbassossa nimeltä Jazz Bass on aina kaksi mikkiä. Tällä myöhemmin sessioissamme äänittäjien kehumalla bassolla soitinkin koko tulevan Mama-uran.

Vuonna 1989 teimme joitakin keikkoja ja nauhoitimme Parkanossa Tuomiston Arin studiossa demon, jolla taisi olla lähinnä noi Pohjanmaa-rockissa soittamamme biisit. Keikkojakin jonkin verran tehtiin.

Kesällä 1990 rumpalimme Jukka Mäkitalo ilmoitti lähtevänsä bändistä ja keskittyvänsä soittoon parkanolaisessa White One-bändissä. Mielestämme hän tietenkin ”veikkasi väärää hevosta”. Olimme kuitenkin hieman hädissämme, että Mäkitalon korvaajia ei ihan joka oksalta löydykään.

Jallun entinen soittokaveri Juha Kinnunen oli palannut juuri Amerikasta vaihto-oppilasvuotta vietettyään. Hän ilmaisi halukkuutensa päästä bändiin rumpaliksi. Epäröin asiaa, sillä vaikka tiesin hänet hyvin musikaaliseksi, niin olin huolissani hänen hentoisesta rumpujen käsittelystä. Hän lupasi, että ote on muuttunut. Niin se olikin.

Haimme hänen kanssaan Helsingin suunnalta Taman rummut, ja hän piti kahden viikon tehotreenikuurin, ja niin vain vedimme Kinnusen kanssa karvialaisessa Mäkitupa-rock-tapahtumassa. Juha teki hyvää työtä rumpujen takana, ja saimme bonuksena tärkeää lauluvoimaa lisää bändiin.

Ilmajokinen Mixed-Up Kids teki levyn ja he kehuivat kovasti äänittäjänä toiminutta, tuolloin vielä Yössä vaikuttanutta Jani Viitasta. Niinpä sovimmekin vuoden 1990 lopulle hänen kanssaan äänityssessiot Lempäälässä sijainneeseen Sunqvistin Mikan MSL-studioon.

Tämä yhteistyö olikin napakymppi: Hän oli meidän George Martin, joka järjesti puitteet hulluimpiinkin visioihimme, välillä taustalauloi korkeita ääniä biiseissämme ja lopulta soitti vähän kitaraakin.

Ekoissa sessioissa äänitimme biisit President, Am I a girl ja Afterwards. Afterwards oli hidas, raskas ja melankolinen biisi, jossa livenä soitin jalkapedaalilla bassot ja samalla komppinäppäilyä kitaralla. Se alkoikin soida mukavasti ihan kasettidemoltamme Helsingin Radio Cityssä.

Lähettelimme demoamme erityisesti pienemmille levy-yhtiöille. Kill City Soundin Heikki Vilenius kiinnostuikin musastamme ja hän julkaisi kesällä singlen, jonka a-puolella oli President ja b-puolella Am I a girl. Yhä vielä välillä mietiskelen, miksi hän ei ottanut mukaan jo radiosoittoa saanutta Aferwardsia.

Single sai hieman radiosoittoa esim. Radio Mafiassa. Tuo oli kuitenkin aikaa, jolloin ainakin jonkinlaisen radiosoiton takasi se, että teki vaan tarpeeksi hyvän biisin.

Single avasi myös ovet Helsingin, Tampereen, Turun ja Jyväskylän keikkapaikkoihin – enää emme pyörineet pelkästään Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjois-Satakunnassa.

Vuonna 1992 teimme nauhoituksia Seinäjoen Soundwall-studiolla. Emme olleet lopputulokseen täysin tyytyväisiä, joten noita äänityksiä ei koskaan virallisesti julkaistu.

Bändiin pikkuhiljaa tuli mukaan vanha soittokaverini Hannu. Ensin hän soitti vain joissakin biiseissä huuliharppua, sitten mukaan tuli koskettimet ja lopulta hän soitti myös kitaraa.

Keikkailupuolelta mainittakoon vielä meiltä erikseen tilatun Joy Division-keikan. Olimme soittaneet Joy Divisionin Shadowplaytä encoreissa, ja pieni porukka seinäjokisia aktiiveja halusi meidän soittavan täyden setin Joy Divisionia. Treenasimme setin ja soitimme sen provinssirockviikonlopun perjantaina Wall Street-ravintolan kellarissa sijainneessa parkkihallissa. Soundi oli tilasta johtuen kolkko, mutta tunnelma savukoneineen hyvä. Muistan paikalla olleen erityisesti tamperelaisia asiaan vihkiytyneitä ”mustahuulia”.

Koska olimme treenanneet setin Joy Divisionia, mietimme, että kyllä vastaava keikka pitää jossain muuallakin heittää. Poikkeuksellisesti kitaristimme Jallu myikin Tampereen I-klubille toisen Joy Division keikan. Tästä keikasta onkin kaksi hauskaa tarinaa:

Jallu soitti jonku keikan jälkeisenä lauantaiaamuna, että hän oli sopinut Joy Division-keikan Tampereelle, ja saamme siellä kolmekymmentä tuoppia kaljaa. Kysyin, että paljonko saamme rahaa, niin Jallu tunnusti, että en huomannut kysyä. No – saimme me sieltä kuitenkin jonkinlaisen rahallisenkin korvauksen.

Itse keikalla soitimme paatoksella menemään Joy Divisionia, kun lavan eteen horjuu muusta yleisöstä ulkoisesti poikennut harmaapukuinen humalainen herra. Hän huutaa: ”Shoittakaa Shuuret setelit!” Emme kyseisellä keikalla toteuttaneet tämän herran toivomusta.

Vuoden 1993 lopulla äänitimme taas Jani Viitasen kanssa biisit Jesus saved My soul, Great Authority ja Fear of growing old. Jyväskyläläinen Maho Pop julkaisi tämän EP:n/sinkun vuonna 1994. Levyltä erityisesti Jesus saved My soul saikin jonkun verran radiosoittoa. Se on varmaankin ainoita biisejä, joka soi niin Miettisen Räkärodeo- kuin Klaus Flemingin Metalliliitto-ohjelmissa. Jesus saved My soul taisikin olla bändin kaikista terävin hetki.

Vuonna 1994 Mama & The Darkbreakers sai Turun ja Porin läänin taidetoimikunnalta avustuksen Ruotsin kiertueeseen. Vaikka kiertueen keikoista useampikin peruuntui, reissu silti tehtiin.

Kuriositeettina mainittakoon, että olimme Norrköpingissä radiohaastattelussa. Radiohaastattelu alkoi normaalisti: Puhuimme uudesta julkaisustamme ja toimittaja soitti lähetyksessä Jesus saved My soulin. Sitten haastattelu kääntyikin linjalle, mikä on saatananpalvonnan tilanne Suomessa. Saimme tiedoksi, että illan keikkapaikkana toimivassa rockklubissa oli ollut hieman aiemmin saatanapalvojien yksityisbileet, jonka jälkeen oli tehty rituaalimurha. Siinä sitten maalaispojat olivat hieman ymmyrkäisenä, että emme me oikein tiedä tästä saatananpalvonnasta Suomessa juuri mitään. No – olihan toki bändimme nimessä sana ”Dark”.

Vuoden 1995 puolella teimme toisen Ruotsin reissumme. Ruotsin keikkojamme organisoi Norrköpingistä ruotsinsuomalainen Liisa, jonka kämpän lattialla välillä nukuimmekin koko bändi. Tuolla reissulla oli kaikki skaala ”menestyksessämme”: Jonain iltana tupa oli lähes tyhjä, kun soitimme – toisena taas aivan tupaten täynnä, ja meininki oli positiivisesti täysin kaoottinen. No – näistä Ruotsin jutuista saisi vaikka oman kirjansa.

Vuoden 1995 puolella teimme myös viimeiset äänitykset luottomiehemme Viitasen kanssa. Noita äänityksiä ei julkaistu koskaan virallisesti. Noin sadasta keikasta viimeisimmät tunnetuimmalla Mama-kokoonpanolla teimme kesällä 1995 Jämijärvellä festareilla, jossa oli tarkoitus kohdata vammaisten kuin myös muidenkin nuorten toisensa, sekä alkusyksystä Pieksämäen Läsnä-Rockissa.

Jallu viihtyi yhä enemmän Helsingissä, ja minulla taisi tulla taas hinku palata kitaran varteen. Tässä vaiheessa bändin musiikki hieman yksinkertaistui ja tuli raskaammaksi. Bändi aloitti kokoonpanolla Jussi (laulu, kitara), Hannu (kitara, huuliharppu), Juha Kinnunen (rummut, taustalaulu), Pasi Merimaa (basso). Myöhemmin bassossa Merimaa vaihtui Pasi Osmoon. Tälläkin kokoonpanolla joitakin keikkoja tehtiin, joskin vielä pienten kokoonpanomuutosten ja kielen vaihtumisen jälkeen bändistä muokkautui Sähköpaimen.

Toimintavuodet olivat 1989 – 1996.

Sähköpaimen

Jussi ”Rotta” Heiniluoma (laulu, kitara 1996 - ), Hannu Kohtamäki (kitara, koskettimet, taustalaulu 1996 - ), Juha Pihlaja (rummut 1996 - ), Juha Kinnunen (basso, taustalaulu 1996 – 1997), Timo Pertilä (basso 1997 – 2000), Joni Haavisto (basso 2014 - ), Ville Papu (kitara, koskettimet, laulu 2019 - ), Jussi Törmä (rummut 1996)

Sähköpaimen soittaa post punkkia ugrilaisella tunnelmalla. Bändi muotoitui pikku hiljaa Mama & The Darkbreakersin jämistä.

Bändi julkaisi Punainen-levynsä vuonna 1997. Punainen-levyllä ollut Likainen mies-biisi ja samoissa Punainen-levyn sessioissa äänitetty Kuinka voit uskaltaa? julkaistiin myös samana vuonna Sue-lehden kokelmalevyllä. Punaista seurasi vielä Syksy-single vuonna 1998. Molemmat saivat jonkin verran soittoa Suomen radioissa ja täysin yllättäen myös hieman ulkomailla. Tuota singleä ei taida löytyä enää mistään, mutta Punaista on näkynyt netissä myynnissä välillä hurjallakin hinnalla. Bändi myi Punainen-levyn Josef Stalin-biisin agressiivisen alkuriffin mainokseen, joka pyöri netissä ja myös televisiossa ainakin Tanskassa.

Bändi lopetti toimintansa vuonna 2000, mutta teki yleisön pyynnöstä huolimatta comebackin vuonna 2014 ja jatkoi väriteemaansa 2015-vuonna julkaistulla Musta-levyllä.

Bändi toimii yhä periodeittain ja sen musiikkia löytyy mm. Spotifystä

Galdean Ur

Mika Kuja-Aro (laulu), Rami Ahtaanluoma (kitara, taustalaulu), Jussi Heiniluoma (kitara, taustalaulu), Pasi Osmo (basso), Kari Hakamaa (rummut)

Muutettuani Kauhajoelle aloin Rami Ahtaanluoma kanssa suunnitella uutta bändiä. Rami pyysi mukaan vanhoja soittokavereitaan Mikaa ja Karia, ja minä pyysin mukaan Pasi Osmon.

Bändi musiikkityyli sai vaikutteita mm. Faith No Morelta, Red Hot Chili Peppersiltä ja The Cultilta.

Kauhajoen elävän musiikin yhdistys Kelmun vuonna 2001 julkaisemalla kokoelmalevyllä Spoonriver Anthology on Galdean Urilta Night and fear ja 1999-biisit.

Bändi julkaisi vuonna 2002 musiikkivideon biisistään My name is Moonchild. Se pyöri jonkin verran Moon-Tv:llä.

Esiintymisiä bändi teki lähinnä Etelä-Pohjanmaalla (Seinäjoki, Nummirock pari kertaa jne.). Bändi aloitti toimintansa vuosien 1998 ja 1999 vaihteessa ja lopetti toimintansa vuonna 2004.

post scriptum

Muut bändini menevätkin sitten jo tälle vuosituhannelle (Esim. Melancholic True Lovers ja Magneettitaivas). Myös 1990-luvun Bombay Night Trainin jätin mainitsematta, koska sillä ei ollut oikein mitään ”Vaasan lääni-kytköksiä” satunnaisia keikkoja lukuunottamatta.

Nykyisyyden proggikseni ovat:
The Black Light Theatre 2005 -
Bad Family 2008 -
Rotterdam 2020 -