Mein Kampf

Jussi Rotta (laulu ja kitara), Hannu ”Hande Voutilainen” Kohtamäki (rummut), Jari ”Ponu” Heiniluoma – myöhemmin Matti Hinkkanen (basso, taustalaulu).

Jussi Heiniluoma muistelee
Biisejä syntyi kuin liukuhihnalta. Ne tulivat suorastaan itsestään sävelineen ja sanoineen. Sanoissa oli aina kapinaa tahi melankoliaa. Iloista biisiä en mielelläni tehnyt – enpä taida tehdä vieläkään. Noita biisejä vaan piti päästä vetämään bändillä. Vuosi oli 1985.

Sain isoveljeni hullutettua mukaan ajatukseen, että nyt pitää perustaa bändi. Hänellä oli bassokamat ja pikkuisen kokemustakin bändisoitosta.

Jostain saimme hajun, että naapurikylässä asuvalla Kohtamäen Hannulla saattaisi olla rummut. Niinpä teimme offensiivin hänen luokseen – olihan veljelläni jo ajokortti.

Paljastui, että hän oli saanut hommattua jonkinlaiset rummunraadot. Hän kyllä lupaili kättentaitajana remontoida niistä rummut. Niin kävikin. Taisi siinä alussa olla Kaurismäen Arvottomissakin esiintynyt virveli lainassa hänen sukulaiseltaan Kohtamäen Jormalta.

Siinä sitä sitten reenattiin: Minä tietysti isoimman egon omaavana soitin kitaraa ja lauloin, veljeni Jari soitti bassoa ja Hannu rumpuja. Kitaravahvistimena käytin lähinnä Hannun kolmekymmentäwattista transistori-Marsua ja Jari soitti nykyään hallinnassani olevalla sadan watin Carlsbro Topilla. Cimarin olin saanut vaihdettua Vantage-merkkiseen kitaraan, joka olikin muuten varsin hyvä kitara, mutta kielet tahtoivat katkeilla. Voi kun olisin silloin tuntenut yhtä monta kitararakentajaa kuin nykyisin, niin pienellä tallan korjauksella/vaihdolla olisi saanut siitä kelpo pelin. Lauluvahvistinta ei ollut. Joku halpismikki liitettiin vaihtelevasti Hannun veljeltään perimään kahdenkymmenen watin Wemiin tai toisesta inputista tuohon Top-vahvariin. Mikkitelineenä toimi nuottiteline, johon mikki oli teipattu kiinni, kunnes hitsailin itse mikkitelineen.

Olimme treenanneet jo ainakin kaksi viikkoa, kun osallistuimme bändikatselmukseen Saari- tai Evijärvellä (Karviasta katsottuna sama asia). Kumminkin pirunmoisessa montussa (hiekkamonttu?) oli korkea lava. Bändin nimeksi tuli Hitleriltä nyysitty Mein Kampf. Nimi ei tarkoittanut mitään natsisympatioita, vaan paremminkin sitä, että tässä on kyse meidän taistelusta.

Juontaja kyseli meiltä bändeiltä, että mitä haluamme bändistämme sanottavan. Myös nimemme hän halusi tietää. Triomme katsoi toisiaan silmiin ja kaikille oli selvää, että nyt pitää olla taiteilijanimet. Hannu oli Hande Voutilainen, Jari oli Ponu (Vieläkään en tajua, mistä se tuli.) ja minä olin Jussi Rotta. Jussi Rotta kuulosti sillai kivasti Johnny Rottenilta, ja saattoi siihen Damnedin rumpali Rat Scabieskin vaikuttaa.

Ennen esiintymistämme Hannu vähän murehti, että jos rumpukapula putoaa, niin hän tarvitsisi varakapulan. No – sellaisen hän tietenkin veisti puun oksasta.

Keikalla vedettiin aluksi pätkä Joan Jettin I love rock´n rollia. Tietenkään sitä ei oltu ikinä treenattu. Sitten alkoikin omien biisien ”vyörytys”. Minulla oli pitkä kitarapiuha, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi pitkä; kun juoksentelin lavan toiselle reunalle, piuhan pituus loppui ja se irtosi kitarasta. No – piuha kiinni, ja taas jatkettiin.

Esityksemme jälkeen juontaja sanoi meille, että punk ei ole vissiin sittenkään kuollut. Vuosi oli 1985 ja tuo punkin kuoleentumien oli melko yleinen käsitys. Me otimme kuitenkin lauseen kohteliaisuutena.

Soitimme sitten vielä syksyllä karvialaisen tradition Teinikastajaisten bileissä nuorisoseurantalo Sampolassa.

Jari ilmoitti lähtevänsä maa- ja metsätieteellisestä vaihtoon Yhdysvaltoihin. Minä ja Hannu pohdimme, että ei homma saa nyt jäädä kesken, vaikka yksi mies lipeäisikin. Olimme aiemmin laittaneet Soundi-lehteen ilmoituksen, että etsimme soolokitaristia. Nykyisin Isossakyrössä asuva Matti Hinkkanen otti yhteyttä. Kerroin muuttuneesta tilanteesta, että nyt tarvitsisimme basistinkin. Matti ilmoitti, että hän voi soittaa kyllä bassoakin. Hänellä olikin omistuksessa veljeni entinen puoliakustinen Aria-basso.

Tällä kokoonpanolla jatkoimme musan tekoa. Kävimme jopa Helsingissä studiossa. Siellä meille kävi Dylanit: Soitimme yhden päivän aikana kymmenisen biisiä purkkiin. Lauloin biisit samalla kun soitin kitaraa. Eihän minulla ollut tietoa, että jotenkin muutenkin voisimme soittaa. Viimeiseksi äänitimme hitaamman Poika-nimisen biisin. Se taisi olla ainoa, mihin käytimme jälkiäänitystä, kun Matti veti siihen soolokitaran.

Lähetimme demon ainakin lehtien demopalstoille. Soundissa tai Rumbassa musiikkiamme sanottiin energisesti rujoksi popiksi. Vähän pettymys lausunto oli, mutta minä ainakin olin niin huono soittaja, etten tainnut osata soittaa vielä kunnon rankkaa punkkia.

Yhtyeen toimintavuodet olivat 1985 - 1987

Tästä matka jatkui Strange Lovehouse kokoonpanoon.