Jew's Harp

Seppo Sallinen (basso ja laulu), Jukka Sallinen (rummut), Sakari Sarho (kitara)

Kauhavalaisen Hard Rock Sallisen edeltäjä oli vuosina 1966-1971 toiminut Jew`s Harp.

Seppo Sallinen muistelee:
Kun lähdin Wages kokoonpanosta vuoden 1967 loppupuolella aloitin kovan kahdenkeskisen treenaamisen nuoremman veljeni Juken kanssa. Hän kehittyi rumpalina tasolle jossa meidän rumpali/basisti komppi kulki saumattomasti. Kitaristi puuttui. Tiedustelijani, kyläluuta-pikkuveljeni Pate kertoi kitaristi Sakari Sarhosta. Huomasin heti Sakari Sarhon ylivertaisen soittotekniikan. Käännytystyö folkista rockiin alkoi. 1967 joulukuussa oli Jew's Harpin ensimmäiset harjoitukset.

Sakari Sarho muistelee:
On vuosi 1965. Olin pitkään soitellut Kunnantalon talonmiehen pojan, Lehtisen Heikin kanssa akustista skittaa. Opettelimme kansanlauluja ja muuta kevyttä nailonkitaralla ja sorminäppäilytekniikalla. Kerran vein Heikin tien toiselle puolelle baariin kuuntelemaan yhtä levyä. Baarissa oli kolikkolevari, jukeboksi. Biisi oli House Of The Rising Sun ja The Animalsin esittämänä. Heikki ei ollut innoissaan, mutta minä olin kuin unessa. Merkki. Lupaus. Ilmestys. No ainakin se avasi täysin uuden musiikin oven minulle ja suomalaiset kansanlaulut saivat jäädä ja harjoittelu jatkui Nousevan auringon talolla. Minulla oli aiempikin ilmestyksen kokemus. Hietasen Aukustin kioski oli kotini Nurmentalon naapurissa. Sen levarista olin kuullut käänteentekevän singlen. Aukusti oli pannut levariinsa jonkun omituisen Beatles yhtyeen levyn. Joka päivä kävin tiputtamassa kolikon soittimeen ja kuuntelin sydän pomppoillen ja silmät pyöreinä kappaletta She Loves You.

Minusta oli kuitenkin tullut Dylan uskovainen. Hänen folkbiisejään harjoittelin hartaudella. Olin tilannut uusimman Dylan levyn sokkona. Odotin perinteistä kitarafolkkia, mutta postista tuli levy nimeltään Highway 61 Revisited. Tyyli oli muuttunut akustisesta folkista folkrokkiin. Mukaan oli tullut sähkökitara ja sähköistetty bändi ja musiikki oli paikotellen rhythm and bluesia. Olin aluksi hämmentynyt, mutta tämä oli enne.

On vuosi 1966. Kauhavan Keskuskansakoululle oli joku saanut luvan käyttää juhlasalia soittoharjoituspaikkana. Olin siellä eräänä iltana kun kaverini olivat kokoontuneet soittoillan merkeissä. Meitä oli paikalla sekalainen seurakunta. Porukkaa kutsuttiin Hot "A" Blues Bandiksi. Hota (Martti Aho), Vuorisen Risto, Banjo, Make… Olimme yhdessä apteekin yläkerrassa Hotan huoneessa kuunnelleet Hotan levyjä mm. John Mayallin Hard Roadia ja joitain Kinksejä. Nyt yhtyesoiton merkeissä kokeilimme soittaa Kinks yhtyeen biisejä Till The End Of The Day ja Tired Of Waiting For You. Paikalla oli myös Pate Sallinen. Hän vei veljelleen Sepelle viestiä, että koululla soitti kaveri josta voisi tulla puuttuva lenkki Sepen suunnittelemaan kolmen miehen bändiin. Soittaa sorminäppäilytekniikalla Dylanin kappaleita, mutta on ehkä käännytettävissä.

Kovan taivuttelun ja suostuttelun jälkeen ja ennenkaikkea Sepen ja Juken äidin tekemien maukkaiden majoneesivoleipien ansiosta hyppäsin Dylanin seuraajasta rokkilinjalle; olihan hänkin tehnyt samoin. Radan vieressä rautatieläisten talon yläkerran poikienhuoneessa aloitimme treenit. Ensimmäisen harjoituksen aloitimme Rollareiden As Tears Go By kappaleella. Siitä se lähti.

Keskustan Kansakoulu oli bändimme ensimmäinen harjoituspaikka. Myöhemmin harkat pidettiin Oppikoululla. Siellä tehtiin kelanauhurilla musiikkitallennuksia.

The Cream oli yksi esikuvistamme jo kokoonpanonkin vuoksi - kitara, basso ja rummut. Kun pyrkii 60-luvun Pohjanmaan Klaptoniksi on tie mutkainen ja pitkä, silloin ei ole oikotietä onneen. Tässä muutamia vaatimuksia: Vaikeinta on syntyä 50-luvulle, mutta se on tärkeintä. Seuraavaksi tärkeimpänä on piirtää bändijuliste. Se on sotalippu. Kun se huutaa ladon seinästä on turvallista Härmän Kisarannassa soittaa tangoyleisölle rokkia. Vaikka katseet ovat tappavia pystyvät puukot piilossa. Fleetwoodin ”Albatross” hiukan keventää tunnelmaa.

Kuuntele Oikeaa Musiikkia, joka on kaiken muun yläpuolella. Kummitädin kielten opiskeluun ostamalla kelanauhurilla äänitetään virtuoosinomaisten kitaragurujen biisejä. Peter Greeniä, Jimi Hendrixiä ja tietenkin Eric Claptonia. Levyt tilataan Helsingistä. Myös radiosta äänittäen voi yrittää hyvällä tuurilla onnistua nappaamaan sopivaa materiaalia Kahdeksan kärjessä -ohjelmasta. Varhaisempia blueskitaristeja on myös hyvä äänittää, kuten Muddy Watersia ja B.B. Kingiä.

Näitä kitarasooloja kelataan edestakaisin 2 vuotta. Yritetään ymmärtää mikä niissä on oleellista ja useimmin toistuvaa. Kun jokin punainen lanka löytyy etsitään samoja kuvioita kitaran otelaudalta sormet verissä. Kun sitten oivalletaan, että bluesin soittamisessa on kyse kuvioista ja kaavoista on ote halussa. Kohta voi yrittää tavoitella Klaptoniaalisia juoksutuksia ja Hendrixin sekoilua. Tärkeää on myös opetella ainakin kolme sointua vaaleankeltaisella kannella varustetusta ”Kitaran sointukuvioita” -vihosta, jota saa myös Helsingistä tilaamalla. Vihko on ainoa laatuaan Suomessa. Muuta musakirjallisuutta ei ole. Järkevää on oppia ainakin soinnuista E, A ja H. Muistakin on myöhemmin hyötyä.

Pisimpään kestää kuitenkin rumpalin ja basistin kanssa perustetun liiton hedelmien odottelu. Yhteissoittamisella opetellaan kuuntelemaan mitä vierellä seisova milloinkin soittaa ja miksi. Kun yhteinen kieli on löydetty on liitto toimiva. Ja eikun keikalle. Tangobändin huilatessa pukukopissa on yleisöstä Oikeaa musiikkia tajuava osa jorannut innoissaan. Nyt voi pystyssä päin poistua lavatansseista taukokeikalta. Keikkapalkkio on mennyt bensoihin, mutta maine on kasvanut ja ollaan päästy yksi askelma pidemmällä pyrinnössä Pohjanmaan Klaptoniksi.

Jew's Harpin ulkoinen olemus oli kuten pitikin hätkähdyttävä. Kaikilla oli pitkä samettitakit: Jukella ja Sepellä mustat ja minulla vihreä ja niissä isot pyöreät napit. Tukat roikkuivat tietenkin mahdollisimman pitkinä. Jos ulkomuoto oli yksilöllinen niin juomapuolikin oli samaa: Serbian Blum Brandy. Tuo oudon makuinen, mutta vahva virvoke stimuloi habitusta.

Nuorisoseuralla järjestettiin 60-luvun loppupuolella musiikkijuhlat. Sinne oli kutsuttu esiintymään kauhavalaisia musiikinharrastajia. Mukana oli mm viulunsoittoa, lauluesitystä ja haitarinsoittoa -musiikkia laidasta laitaan, vain virren veisuu puuttui. Koko sali oli ääriään myöten täynnä. Myös äärimmäinen laita oli edustettuna, Jew's Harp.

Tilaisuuden juonsi yhteiskoulun rehtori ja voimistelunopettaja Kosti Rasinperä. Kosti haastatteli lyhyesi jokaista esiintyjää. Vuoromme tuli ja astuimme lavalle jokaisella pitkät tukat silmille valuen. Mitään tällaista ei ollut vanhempi väki Kauhavalla nähnyt saati sitten yleisön edessä näytille pantuina. Salin yleisö pidätteli henkeään. Kostilla oli vino hymy kasvoillaan kun hän työnsi mikrofonia suutani kohden ja kysyi: ”Mikä siinä bluesissa on niin ihmeellistä” ? Vastasin: ”FIILINKI”!

Niinpä soitimme useammalle Kauhavan musiikinystävälle ennenkuulumatonta musiikkia - bluesia. Jukella oli keikalla tapana riisua yläkroppa paljaaksi jossain vaiheessa keikkaa.. Onneksi kappale oli hidastempoinen eikä rumpujen takana tullut lämmin. Paita jäi päälle. Vanhempi yleisö säästyi järkytykseltä.

Esittämämme biisi oli versio Fleetwood Macin kappaleesta ”Black magic woman”. Kun kappale loppui olin kuulevinani sieltä täältä taputuksia. Toinen Fleetwood Macin biisi, jota ahkerasti soitimme alakerran diskossa oli ”Shake your moneymaker”. Soitimme, tottakai, Suomen ensimmäisten diskojen joukossa olevassa Nuorisoseuran Kellarissa bluesin ja rokin ohella ”kevyempää tanssimusiikkia” siellä joraaville kauhavalaisbilettäjille.

Keikkailtiin sitten ristiinrastiin läpi Pohjanmaata tanssilavoilla, koulubileissä ja diskoissa, joita ei vielä silloin ollut kovinkaan monta koko läänissä. Born To Be Wild oli yksi parhaista biiseistämme. Se synnytti tanssilavoilla tangon tanssijoilta vihaisia katseita, mutta osaan porukkkaan se upposi. Kalle Kiwes Blues Bandin kaverit olivat tulleet tutuiksi Etelä-Pohjanmaan bändimestaruuskilpailuissa, joissa olimme tasaväkisesti kilpailleet mestaruudesta. Siellä Pekka Erkki Juhani Tammilehto, myöhemmin Topi Sorsakoski, pyysi että painaisimme heille julisteen. Ainoa ohje oli että siinä on sonni, jolla on isot kilkuttimet kuten Kalle Kiwes Blues Bandille sopiikin. Kun pitkätukkaiset, jollaisia me kaikki olimme, tulivat Ähtäristä asti hakemaan julistepinoa näin heidän ilmeestään että NE ovat liian pienet. Ottivat pinon kuitenkin mukaansa.

Oma julisteemme, jonka olin piirtänyt, oli taas sen verran raju, että evijärveläisen tiemestarin tyttö, jonka kanssa viattomasti seurustelin ei saanut panna sitä huoneensa seinälle. Äiti kielsi. Myöhemmin näin Kalle Kiwes Blues Bandin uuden julisteen. Siinä NE olivatkin jo tosi isot. Olisi evijärveläisen tiemestarin tytön äitikin pyörtynyt.

On vuosi 1972. Pitkä hautajaisaatto nousee hitaasti kohti Matsompin mäkeä Vanhalle hautausmaalle. Olen opiskellut jo vuoden Lahden Taideoppilaitoksessa Graafisen suunnittelun linjalla. Jew's Harp on ollut koko vuoden jäissä. Olemme edellisinä vuosina keikkaillee pitkin Pohjanmaata soittaen John Mayallia, Peter Greenin Fleewood Macia, Led Zeppeliniä... bluesia, rokkia ja souliakin välillä. Olen saanut keikkailulta sen verran rahaa, että viimeisellä palkkiolla saan kitarakamojen osamaksun loppuerän suoritettua kokkolalaiselle musiikkiliikkeelle. Nyt kamat ovat pystyssä Sallisen omakotitalon pihalla.

On kaunis kesäkuun päivä ja Pate nauhoittaa kelanauhurilla jammailuamme. Emme soita yhtään vanhoja kappaleitamme vaan pistämme vapaavaihteen päälle ja soitamme sielujemme syvyydestä mitä mieleen tulee. Yksi soittaa alkuun jonkun teeman ja rytmin ja sitten mennään. Kutsumme tätä Progressiiviseksi jazziksi. Olemme täysin hitsautuneet yhteen ja soittomme sujuu transsissa vuoden tauonkin jälkeen. Kun hautajaissaatto kulkee tiellä pidämme breikin. Tähän pisteeseen olimme silloin bändinä kypsyneet ja tämä oli meidän Joutsenlaulumme viimeinen soittohetki ennen lopullista hiljaisuutta ennenkuin Jew's Harp kuopattaisiin.

Vuosien päästä Sepe ja Juke nousivat lavoille Hard Rockin merkeissä. He olivat rakentaneet Hard Rock Sallinen -bändin lopulliseen iskuunsa. Rakennusaineena ja peruskivenä oli ollut Jew's Harp.

Kuvat: Sakari Sarhon arkistosta