Noitalinna Huraa!

Sari Peltoniemi, Antti Tammela, Hannu Sepponen, Reijo Kärhä

Hannu Sepponen muistelee:

Kun Turta Leevi oli muuttanut nimensä Antin jäätyä pois muotoon Taito Hyppysissä ja siitä Maria Shcneider (Sex) olivat Antti ja Sari (Geisha-yhtyeen seitsemäs jäsen) Kauhavalla perustanut duon, joka musisoi Curen ja Slitsin hengessä. Soittelimme aluksi Haapaluoman Nuorisoseuran talolla eri aikoina, mutta törmättyäni Young Marble Giantsin musiikkiin kotisteroissa aloin tuntemaan vetoa toisenlaiseen musiikin tekemiseen. Samassa suunnassa kulkivat mielestäni Antti ja Sari, joten he päättivät hyväksyä jäsenanomukseni, ja liityin bändiin.

Triomuotoinen Noitalinna Huraa syntyi 1983 ja ensimmäinen sinkku (Huvikumpu/Toinen luokka) ja keikat tehtiin kolmistaan. Bändikilpailuissa (Rock-SM ehkä -84?) rytmikonettamme kehuttiin ainoaksi, joka pysyi rytmissä! Tästä innostuneena pyysimme orkesteriin kitaristin, joka osasi soittaa. Reijo Kärhä liittyi orkesteriin vuonna 1984 ja toi mukanaan bändin nimeen huutomerkin! Kvartetin eka keikka saattoi hyvinkin olla Seinäjoella Rockstation Amapolassa 9. lokakuuta 1984. Lämppärinä toimi Topi Sorsakoski ja Agents!

Noitalinna Huraa! julkaisi neljä levyä ja reilut puolenkymmentä sinkkua. Keikkoja tehtiin ympäri maan, mutta yliopistokaupungit (Turku, Jyväskylä, Helsinki, Joensuu, Oulu, Tampere) olivat useimmiten Volkswagen-keikkabussin kohteina. Vuoden 1993 kulmilla orkesterin toiminta hiipui perhe-elämän ja päätoimisempien töiden alle. Varsinaista lopetuspäätöstä ei koskaan lausuttu. Muutama vuosi sitten aktivoiduimme ja julkaisimme eepeen seka pari sinkkua, mutta sen jälkeen toiminta on taas hiljennnyt.

.

Katkelma eräästä tarinasta (kirjoittaja Sari Peltoniemi)

Olipa kerran pieni kylä Peräseinäjoella, Haapaluoma nimeltään. Siellä pojat ajelivat mopoilta ja kävivät ongella, kunnes keksivät ostaa kitaroita ja rumpuja. Samaan aikaan toisaalla pieni tyttö kuunteli Osmondsien kasettia ja toivoi, että Donny edes joskus piipahtaisi kylään. Pojat treenasivat ahkerasti soittamista, harjoittelivat laulujen tekemistä ja kuuntelivat levyjä.

Kohtalon mielestä tämä kaikki oli tylsää ja tavanomaista ja niin se päätti piristyksekseen vähän sekoittaa korttipakkaa.

Niinpä sattui, että tyttö ja pojat kohtasivat. Pian huomasi tyttökin päässeensä soitto-orkesterin jäseneksi. Aluksi häntä ujostutti niin paljon, että hän halusi laulaa eri huoneessa kuin missä pojat soittivat.

Ymmärräthän sinä, että tällainen peli ei vetele sitten kun, esiinnymme yleisön edessä, pojat sanoivat, ja niin tytön oli asetuttava poikien ja joskus muitten kuulijoiden kanssa samaan tilaan. Hän päätti kuitenkin laulaa niin hiljaa kuin mahdollista.

Orkesteri osallistui soittokilpailuun, vaikka ei ollutkaan vielä hionut taitojaan aivan huippuunsa. Soittajat eivät menestyneet kisassa, vaan tuomarit soimasivat heitä. Erityisen kovasti moitittiin yhtyeen rytmikonetta ja kehotettiin hankkimaan elävä rumpali.

Niinpä yhtye värväsi kitaristin.

Yhden asian tyttö ja pojat olivat päättäneet heti orkesterin perustaessaan: teemme ja soitamme vain sellaisia lauluja, joista itse pidämme. Mutta kun heitä oli enemmän kuin yksi, ilmeni myös monta näkemystä siitä, millainen laulu on hyvä ja mistä kannattaa pitää. Jokainen joutui joskus tyytymään ratkaisuun, joka ei hänestä ollut paras mahdollinen. Toisinaan se oli hyvinkin katkeraa. Toisaalta kaikki ymmärsivät, että veneen sai parempaan menoon kun ei tarvinnut soutaa yksin; jaksoi mennä vaikka vastavirtaan. Siis silloin, kun airot eivät menneet ristiin.

Hankalaa tai ei, mutta kukaan saanut olla pomo.

Ja vielä yksi yhtyeen piti kohdata, jotta siitä olisi tullut oikea ja kokonainen: miksaaja-roudari. Kohtalonomaisesti mukaan siunaantui nahkapukuinen niittienkalistelija, joka otti asiakseen huolehtia myös yleisestä lystinpidosta ja rock-hengestä.

Orkesteri pääsi tekemään levyjä ja esiintymään julkisesti. Joskus jopa televisiossa. Silti se ei koskaan oppinut rakentamaan kunnollista suojamuuria ympärilleen sen kummemmin varmasta soittotaidosta kuin rankasta volyymistä tai jykevästä itsetunnostakaan (vielä viimeisen keikan jälkeenkin tyttö näki unia, joissa huomasi istuvansa alastomana vessanpöntöllä torin keskellä).

Onnekseen tyttö ja pojat tapasivat vielä kadoksissa olleet serkkunsa, jotka ymmärsivät orkesterin olemuksen ja hengen. He äänittivät ja tuottivat levyjä, tekivät levynkansia, kirjottivat lehtijuttuja, tekivät videoita, myivät keikkoja ja kantoivat kitaralaukkuja. Jotkut kävivät orkesterin esiintymistilaisuuksissa ja jotkut ottivat valokuvia. Ilman serkkuja olisi ollut surkeaa ja turhaa tehdä lauluja ja esittää niitä; serkut asettuivat usein siksi suojamuuriksi, jota yhtye ei omin konstein saanut kasaan.

Vuosia matkusteltuaan ja työskennettyään orkesteri katsoi parhaaksi lopettaa keikkailun. Päätös tehtiin monista syistä: konkreettisin syy kasvoi naiseksi muuttuneen tytön mahassa. Mikään ei silti pitkään aikaan muuttunut kovin järisyttävästi. Yhtyeen jäsenistä oli tullut keskenään sukulaisia, ja monet serkutkin jäivät lähituntumaan. Vasta sitten kun miksaaja-roudari tuli tiensä päähän, ymmärrettiin, että yhtyettä ei enää ollut.

Nyt on uusia poikia, jotka pyöräilevät sorateitä ja toisinaan kokeilevat, kuinka sähkökitarast ääni rämähtää. On uusia tyttöjä, joita ei huvita istua penkiltä kuuntelemassa, kun ne pojat rämpyttävät.

Arkistoartikkeli, Latvis/Botnia Beat 6/1989

Pelleistä taikureiksi

Noitalinna Huraa! on etsintää, ajatonta ja usvaista. Mystiikkaa ja tunnelmia. Taikuutta, noituutta ja eläimiä. Sepposen hobittimusiikkia. Tammelan Mustia Ratsastajia. Peltoniemen tekstien välittämiä eettisiä ja esteettisiä olotiloja sekä Kärhän äkkiväärää syrjäistä kitarointia. Onko Noitalinna Huraa! takaseinäjokelainen Taru Sormusten Herrasta? Onko trilogia päättynyt Varjotarhaan?

Noitalinna Huraa! on niin itsestään selvä asia, että jopa Botnia Beat unohti orkesterin olemassaolon pariksi vuodeksi. Kyse ei ole siitä, että yhtye olisi pyritty vaikenemaan kuoliaaksi, sillä onhan Noitalinna Huraa! Provinssirockin kunniaesiintyjä jo vuodesta 1982. Kymmenvuotissopimus päättyy vasta Yhdistyneeseen Eurooppaan. Viekö se viimeisetkin mahdollisuudet olla omaperäinen ja itsellinen takaseinäjoen soista voimansa imevä rock-orkesteri? Jo nyt pienemmissäkin yhteisöissä vaaditaan dynaamisuutta, muutoshakuisuutta, ulospäinsuuntautuneisuutta, taloudellista riskinottoa ja kaupallista potentiaalia.

ULKOPUOLELTA SISÄÄN

Antti: Ainahan Seinäjoella on lähinnä naureskeltu meille, koska me ei olla sitä yleistä tyyliä; seinäjokirokkia (onko sitä? pt. huom). Jos nyt halutaan puhua näistä seinäjokelaisista orkestereista niin ei ne varmaan loppujen lopuksi ole ylpeitä niistä lauluistansa. Ne kyllä uhoo kauheesti, mutta ei ne oo 100%:sti niiden takana.
Hannu: Niillä on enempi sellaisia kaverivetoisia lauluja eli jos ne huomaa, että kaverit tykkää niin ne voi tykätä niistä ittekki. Mutta summasummarum ei seinäjokelaisia bändejä ja yleisöä ole moittiminen.
Antti: Mutta ei seinäjokelaisten bändien välttämättä pitäisi kovin paljon soittaa Seinäjoella. On kauhean vaikea soittaa omalla paikkakunnalla missä omat kaverit käy kehumassa ja kaverivetoisuuden vuoksi voi uskoa mitä ne sanoo.
Sari: Aivan ymmärrettävästi soittajaihmisiä, jotka ovat tehneet vuosikausia töitä oman hommansa eteen, ärsyttää kun tulee sellaisia soittajia suosioon, jotka eivät ole juurikaan nähneet vaivaa hommansa eteen ja joiden musiikki on ilmiselvästi harrastelijapohjaista ja epävakavaa.
Antti: Mä oon kyllä eri mieltä siitä että kyllähän me ollaan tehty hirveesti töitä tän eteen. Ollaan soitettu pienestä pitäen ja kasattu bändiä niin kauan, että saatiin tää kokoon. Koko ajan me ollaan oltu vakavissamme ja tiedetty alusta alkaen, että tää on hyvä bändi.
Sari: Niin, tottakai meidän laulut on vakavissaan tehty, mutta ei me kovin prefessionaaleilta tunnuta soittajina ja bändinä. Mutta tehdään se silti.
Hannu: Me ei käytetä vähiä harjoitusaikoja siihen, että harjoiteltais sorminäppäryyttä vaan pyrimme ’’henkiseen kasvuun” eli voimme istua harjoituskämpällä tunti, pari puhuen ja ’’meditoiden” meidän asioita. Henkisen sovittamisen jälkeen soitamme biisimme niinkuin ne soitetaan.
Antti: On monia tasoja tehdä bändin eteen töitä. Aina voi rutiininomaisesti harjoitella, harjoitella ja harjoitella. Meidän harjoitukset kasvattaa rohkeutta olla sellainen kun on.
Hannu: Meidän kappaleet on henkisesti vahvasti harjoiteltuja.
Sari: Se varmaan lähti siitä ettei ollut helppoa lähteä soittamaan tällaisia biisejä kun mukana on poikia joilla on rokkitausta ja joiden kaverit odottaa, että ne skulais lavalla jotain tajua. Sit me aletaan soittaan li-ri-li-tim-tim... se vaati semmosen otteen että me otetaan voima jostakin ja me otetaan se toisistamme kun me ei ikinä voida olla varmoja, että saisimme sen yleisöltä. Meidän on pakko lähteä siltä pohjalta, että okei, jos ei pidetä niin ainakin me itse pidetään ja tiedetään mitä tehdään. Me ollaan täysin vakuuttuneita, että nämä kappaleet on pakko tehdä ja vaikka ehkä näyttää siltä, että me nyhrätään ja ollaan lavalla epävarmoja ei se tarkoita etteikö kaikki meidän kappaleet olisi sydänverellä tehtyjä. Eikä me missään tapauksessa halveksita yleisöä.

SISÄLTÄ ULOS

Eikö kuitenkin ole luonnotonta, että yhtye on toiminut liki kymmenen vuotta ja kuten äsken sanoitte olette ainakin henkisesti harjoitelleet kappaleenne ja silti nyhräätte ja olette epävarmoja lavalla? Luulisi, että a) monet kuuntelijat vaivautuvat yhtyeenne puolesta tai sitten b) yksinkertaisesti raivostuvat. Omassa mielessäni elelee epäilys, että olette (minimalistisen) tyylinne vankeja, kuten mikä tahansa tyyliyhtye, joudutte toisinsanoen huijaamaan ja jarrutttelemaan taidoissanne ollaksenne uskottavia omassa marginaalissanne. Nimittäin studiotuotantonne perusteella "peittoatte" monet avoimesti teknisyyteen panostaneet yhtyeet.
Antti: Ei sitä niinku halua viedä siihen tiettyyn muottiin, että nyt soitetaan tällä tavalla hirveen varmasti ja väännetään volyymit kovalle. Me halutaan ottaa taaksepäin koko ajan ja karsia ja karsia tätä hommaa. Epävarmuus tulee siitä, että ei haluakaan soittaa liian varmasti.
Sari: Meille ei oo päässyt syntymään rutiinia sen takia, että me ollaan tehty hyvin satunnaisesti keikkoja välillä tosin hyvinkin paljon, mutta sitten on taas ollut puolen vuoden taukoja, kun ihmiset on halunneet tehdä lapsia, käydä ulkomailla jne.

SATUNNAISSOITTOA

Jos lavaolemuksenne on vakaa niin on myös sävellystyylinne. Kuvitellaan, että kaikkia kolmea levyänne olisi saatavissa cd-versioina ja ne pistäisi boxisoittimeen ja painaisi ’’random play” ei tavallinen kuuntelija välttämättä erottaisi miltä aikakaudelta ja miltä levyltä kukin satunnainen biisi on peräisin. Oikeastaan kyseessä voisi olla kolmoislevy ellei tarkastelisi asiaa studioteknisesti. Oletteko huomanneet rajut trendiloikkauksenne?
Antti: Meillä on se oma tyyli, tiukasti. Sen oman tyylin sisällä on kyllä vaihteluita ja erityyppisiä kappaleita. Osaa yleisöstä ärsyttää se, että meillä on aina tietyn tyylisiä kappaleita. Ei olla kovinkaan yllätyksellisiä, eikä meitä voi muokata mihinkään suuntaan. Sellaisia me ollaan oltu aina ja varmaan pysytäänkin. Jos me alettais tekemään jotain muuta niin me valehdeltais ja alettais teeskennellä jotain muuta. Me pyritään tekemään mahdollisimman hyvin tätä mitä me tehdään ja olemaan teeskentelemättä jotain muuta.
Hannu: Semmonen juttu mikä on tullut esiin tässä haastattelussa on se, että on jokin linja, että meidän älpeet muistuttaa toisiaan ja koittakaa nyt keksiä jotain muutakin... Miten voi keksiä muuta kun ei itse edes huomaa tommosta. En mä oo ainakaan huomannut, että meillä olis joku linja ja tehtäis samanlaisia kappaleita. Mun mielestä me ollaan tehty koko ajan uudenlaisia kappaleita.
Antti: Mustaköksä ja Pikkuveli on samanlaisia kappaleita? Jumantsuka. Onko vika haastattelijassa?

Tarkoitin lähinnä sitä, että vaikka teitä on kaksi pääasiallista säveltäjää ja sittenkin biisirakenteissa eroja voi yhtyeenne tunteva kuuntelija erottaa kappaleena pelkästään Noitalinna Huraa! soundin pohjalta vaikka kuultava biisi olisi miltä tahansa levyltänne viiden vuoden periodilta. Näin on tietenkin kaikkien omaperäisien yhtyeiden kohdalla. Kukapa ei tunnistaisi välittömästi biitles-soundia, doors-soundia, velvet- tai u2-soundia. Kysymys ei ole negatiivisesti arvosidonnainen itsessään vaan kysymys on siitä rasittaako asia teitä itseänne. Nimittäin useasti kolmas levy/kirja on viimeistään se kynnys kun ideat ovat loppuunkaluttuja ja uudistumispaineet ovat todellisia niin ulkoapäin kuin artisteista itsestään? Vai onko tämäkin vain joku myytti, taide-klisee, aivopesty totuus, kvasijoumalistinen harha?
Hannu: Näinä aikoina voidaan ajatella, että jos suomirokissakin on sellainen yhtye, joka voidaan puolen minuutin kuuntelun jälkeen lokeroida: "Ai, tämä on tämä”, on se niin arvokas asia, että sillä reseptillä voisi tehdä kymmenen levyä lisää. Kuitenkin, näin sanojen soinnuttajana koen, että eräs tie on kuljettu loppuun. Saattaa olla, että nyt alkaa löytyä sivupolkuja. Jossan mielessä olen kyllästynyt tiettyihin juttuihin laulujen tekemisessä. Yritän mennä yli aidan ylemmistä kohdista.
Antti: Bändi kuitenkin soitannollaan muokkaa sen oli siinä vaikka mitkä A, B, C, E:t tahansa.
Sari: Vaikka sä menisitkin aidan ylitse niin me ryömitään sieltä alta.
Hannu: Tai toisinpäin. Sitäpaitsi Reijon ilmeetkin alkaa olla semmoset, että se herättää jonkinlaista vastakaikua kun sen eteen esittää kahden ollessaan ’’Tässä on tää C, D, F ja G...” Reijo on aika hyvä kriitikko ilmeillään.

SATA ENSIMMÄISTÄ SIVUA

Onko se ollut kuitenkin yhtyeelle jonkinlainen shokki, kun yhtyeestä on tullut virallisesti hyväksytty ja populaari radiosoiton, levymyynnin ja keikkailun kautta? Varjotarha lp kasvattaa hittiputkeanne ainakin Puujalkaiset, Hiljaisuuden Puisto, Valopaikka ja Nauravat Jänikset biiseillä. Onko suorituspaineita?
Hannu: Ei oikeestaan muuta painetta kuin, että Pikkuveljeä pyydetään keikoilla aika paljon. Me tehdään joka keikalle oma ohjelma, eikä Pikkuveli ole mukana läheskään joka keikalla. Yleisön on vaikea hyväksyä sitä. Me tykätään siitä kappaleesta, mutta halutaan kuitenkin soittaa välillä aivan toisen tyyppinen ohjelmisto. Kun vertasit meitä Taru Sormusten Herrasta kirjaan voidaan sanoa, että nyt on vasta päästy sata ensimmäistä tylsintä sivua. Seuraavassa vasta rupeaa kulkemaan.
Antti: Kyllä mä tunnen tavallani olevani vastuussa tietyn tyyppisistä ihmisistä ja tietyn tyyppisestä musiikista. Kyllä meidän orkesteri pysyy kasassa pitkään ja muutkin sivut on tulossa. Eikä tämä hyväksyntä, joka me ollaan saatu ole tullut ainoastaan meille vaan ihmiset haluaa kuunnella erilaista musiikkia. Meidän mukana tulee muita yhtyeitä ja me muiden mukana. Jonkinlaisia sukulaissieluja ovat Maaseudun Tulevaisuus (jolle Sari on tehnyt tekstiä, pt. huom.) ja Kumikameli. Niiden kanssa ollaan sellainen kolmiyhteys. Sitten on Kelpo Pojat ja Teurastamo Viisi (Maailman Paras Elokuva?). Ne onkin oikeastaan ainoat yhtyeet, jotka me tunnetaan.
Sari: Ne ovat myös olleet ainoita soittajia, jotka ovat yllättäen kunnioittaneet meitä rock-yhtyeenä.

EPITAPH

Teillä on tarve, niin sisäinen kuin ulkoinen tarve kuten äsken totesitte, tehdä näitä biisejä. Jos jaotellaan tarve kolmeen sektoriin; eettiseen, esteettiseen ja kulutustarpeeseen, niin mistä sektorista motivaatio?
Hannu: Mulle sävellysnäkemyksellisesti se on esteettinen.
Antti: Mulle se on eettinen. Täytyy parantaa maailmaa ja tehdä ihmisten olo paremmaksi. Aina joku huomaa, että tällaisillakin ihmisillä on oikeus elää, olla ylpeitä itsestään ja... soittaa rokkia.
Hannu: Ainakin neljän ihmisen maailma paranee.
Sari: Jos joku tulee sanomaan, että haluais hautakiveensä jonkun meidän biisin sanat niin ei kyllä vakuuttavampaa kiitosta voi saada.
Hannu: Mainittakoon, ettei se oo kukaan meistä.

Teksti: Latvis, Botnia Beat 6/1989