Erkki Nikkola muistelee:

Nuoruuteni soitannolliset sotaretket

Korvien avautuminen ja huikeat haaveet
Varhaiset voimakkaat musiikilliset vaikutteeni sain suomenkielisistä iskelmistä ja laulelmista, jostain 1960-luvun puolivälistä alkaen. Vähitellen myös joidenkin ulkomaisten tekijöiden tuotanto, sellaisten kuin Beatles, Moody Blues ja Procol Harum, alkoi saada aikaan vahvoja tunnereaktioita, vaikka lauletusta kielestä en paljon ymmärtänytkään.

Viimein 1970-luvun alkupuolella alkanut Suomi-rockin nousu sattui kohdallani herkkään ikään. Tuli mm. Hurriganes, jonka korvia puhdistavalta vaikutukselta ei yksikään esiteini voinut tuolloin välttyä. Mutta vasta suomenkielisten Juicen, Hectorin ja Pekka Strengin alkuaikojen tuotanto avasi korvani lopullisesti: kas, tällaisiakin lauluja voi suomeksi tehdä, mistä aiheesta tahansa, ei pelkästään rakkaudesta tai sen puutteesta. Vähäisen kielitaitoni karttuessa aloin kuunnella myös ulkomaisia sanoituksia uusin korvin, ja mm. Bob Dylanin, Paul Simonin, Neil Youngin ja David Bowien laulut alkoivat resonoida tunteitteni ja älyni kanssa.

Soittopeleihin tutustumisen aloitin isosiskon akustista kitaraa tapailemalla n. 13-vuotiaana. Samoihin aikoihin alkoivat itää haaveet oman kitaran hankkimisesta ja bändin perustamisesta. Naapuruston pojilla ja koulukavereilla tuntui olevan samansuuntaisia haaveita. Soittamisen jo aloittaneiden tyyppien taidot ja bändiprojektit herättivät kateuden sävyttämää ihailua: jospa minäkin, jonakin päivänä. Myös se tosiasia, että muusikot näyttivät kiinnostavan erityisesti vastakkaista sukupuolta, toimi näiden haaveiden yhtenä, vaan ei vähäisimpänä alulle panevana voimana. Aloimme siis koulukaverini Kososen Erkin kanssa alustavasti perustaa bändiä, jo ennen kuin soittimiakaan oli vielä hankittu.

Ensimmäisen oman sähkökitarani sain kouriini vihdoin 15-vuotiaana. Alku oli lähinnä itseopiskelua, ja sointujen vähittäisen oppimisen myötä avuksi tulivat nuottikirjat sointumerkkeineen. Nuotteja lainasin kirjastosta ja kavereilta, ja muutaman opuksen, mm. Beatlesin paksuhkon nuottikirjan, hankin itselleni jo hyvissä ajoin ennen varsinaisia bänditouhuja. Myös soittokavereilta sain poimittua erilaisia sointukulkuja ja riffejä.

Pelejä ja vehkeitä

Tässä tärkeimmät muistikuvani alkuaikojen soitinhankinnoista:

• Syksyllä 1975 hankin siis ensimmäisen kitarani. Se oli yhden koulukaverini itse tekemä, paljon käytetty ja vähän stratoa muistuttava lankku, joka maksoi 100 markkaa plus puoli pulloa isältä "lainattua" pontikkaa.
• Kesällä 1978 ostin Seinäjoen soitinkaupasta ensimmäisen tehdastekoisen sähkökitarani, Maya-merkkisen Les Paul -kopion, joka taisi maksaa jotain 800 markkaa.
• yksyllä 1979 vaihdoin Mayan samassa kaupassa astetta laadukkaampaan, käytettyyn Hagströmin Swede-mallin sähkökitaraan, muutaman satasen välirahalla.
• Kevättalvella 1985 Hagström vaihtui samassa kaupassa uuteen Squierin Telecasteriin, jälleen muutaman satasen välirahalla.
• Kevättalvella 1988 hankin Tampereen soitinkeskuksesta Telen kaveriksi myös Squierin Stratocasterin, vähän käytettynä ja muistaakseni hintaan n. 800 markkaa.


• Jouluna 1975 olin saanut vanhemmiltani lahjaksi ensimmäisen äänentoistolaitteeni, Multiphon-merkkisen pienehkön radiovahvistimen kaiuttimineen. Sen avulla sain lankkukitarastani vähän volyymiä irti.
• Kesällä 1977 ostin Seinäjoen soitinkaupasta vihdoin ensimmäiset kunnon soittokamat, käytetyn Sound City -putkivahvistimen ja käytetyn Stafix-kaapin (taisivat olla teholtaan 100W); maksoin näistä yhteensä n. 1800 markkaa.
• Kesällä 1979 nuo putkivehkeet vaihtuivat Musiikki Järvenpäässä pienempään, Peavey Classic -transistoricomboon (tehoa ehkä 50W), n. 1200 markan välirahalla. Tämä combo palvelikin sitten ainakin kymmenen vuotta.


• Kesällä 1976 olin hankkinut ensimmäisen akustisen kitaran, Landolan Jumbon, Seinäjoen Kristillisestä musiikkikaupasta, hintaan n. 250 markkaa.
• Kesällä 1978 vaihdoin Landolan Seinäjoen soitinkaupassa uuteen Ibanezin D-mallin akustiseen, muutaman satasen välirahalla.
• Kesällä 1980 Ibanez vaihtui Jyväskylässä (kaupan nimi on unohtunut) vähän käytettyyn Suzukin D-mallin akustiseen, parin satasen välirahalla. Suzukin taisin vaihtaa parin vuoden kuluttua johonkin halpaan pieneen reissukitaraan.
• Syksyllä 1982 ostin Loppelan Matilta vähän käytetyn Jussi Ala-Kuhan rakentaman D-mallin akustisen (hinta on unohtunut). Tämä JAK palveli uskollisesti vielä vuosikymmenien ajan.

Hiljaa hiki tulee

Haparoivat yhteissoitot aloitin kahden koulukaverini kanssa vanhempieni talon kellarissa kesällä 1976. Nimettömään kokoonpanoon kuuluivat itseni (kitara) lisäksi Erkki Kosonen (kitara) ja Esko Haapasalmi (basso). Suppea ohjelmisto koostui joidenkin rock-riffien ja rautalankakappaleiden versioinneista, koska laulukamoja ei vielä ollut. Kitaravahvistimetkin olivat vielä aika alkeellista tasoa. Jaksoimme treenata vain muutaman kerran.

Ensimmäinen vakavahkosti otettava yhtyeeni oli nimeltään Lootus. Tässä kolmisen vuotta (1977-1980) toimineessa kokoonpanossa jatkoin kitaran soittamista ja laulamista, soittokavereinani Erkki Kosonen (kitara ja laulu) ja Matti Kuivamäki (rummut). Välillä rummuissa oli Petri Mäkinen ("Hönö") ja alkuaikoina muutamissa treeneissä kävi joku tilapäinen basisti. Vuoden 1978 lopussa bassoon tuli nuori ja lahjakas Mika Uusitalo, jonka avulla yhteisoitto sai selvän laadullisen harppauksen eteenpäin.

Lootus harjoitteli ensin Seinäjoen kansalaiskoulun kellarissa, sitten Etelä-Pohjanmaan Ammattikoulun kellarissa ja loppuaikoina myös kotitaloni kellarissa. Soittelimme aluksi kaikenkarvaisia cover-kappaleita (mm. rautalankaa, rockia, hiukan progea ja pienesti jopa punkkia), mutta pikkuhiljaa alkoi syntyä omiakin tekeleitä, itseni ja Kososen Erkin toimesta. Keikkoja ei vielä ollut, eikä edes suuria haluja päästä keikoille. Taitoja hiottiin, mutta hissukseen oltiin, ilman minkäänlaista markkinointia tai muuta rummutusta. Lootuksen tarina sai ikävän ja äkillisen lopun elokuussa 1979, kun basistimme Uusitalon Mika yllättäen kuoli yöllä nukkuessaan (ilmeisesti aivoverenvuotoon). Soittohalut menivät toviksi, ja kokoonpano kuivahti vähitellen kokoon. Lukion jälkeen vuonna 1980 vaihdoin maisemaa ja lähdin vajaaksi vuodeksi Orivedelle opiskelemaan. Lootuksen muut jäsenet jäivät siis jatkamaan soittamista keskenään, osittain uusin voimin.

Siinä 1970-luvun lopulla soittelin myös muutamassa muussa, hyvin lyhytaikaisessa ja tilapäisessä kokoonpanossa, joiden riveissä sain kevyen kosketuksen keikkaelämään. Ensimmäisen julkisen bändikeikkani teinkin elokuussa 1979 Kokoomusnuorten kesätapahtumassa Lappajärvellä. Kyseessä oli LSD-niminen kokoonpano, jossa soitin kitaraa ja lauloin stemmoja. Tämä nelihenkinen yhtye treenasi yhden kerran, soitti tuon parin kappaleen pituisen keikan ja hajosi heti sen jälkeen. Saman vuoden marraskuussa Seinäjoen lukiolla järjestettin bändikilpailu, johon osallistuin muutaman lukiokaverini kanssa kokoonpanossa nimeltä Zuma, joka esitti pelkästään Neil Youngin tekemiä kappaleita, ja jossa niin ikään soitin kitaraa ja lauloin stemmoja. Taisimme sijoittua kolmanneksi (noin seitsemästä kisaan osallistuvasta bändistä). Tämä viisihenkinen yhtye treenasi pari kertaa, soitti tuon muutaman kappaleen pituisen keikan ja lopetti sitten toimintansa.

Pakojäniksen puuhat

Kesällä 1981, Orivedeltä palattuani, syntyi hivenen kunnianhimoisempi kokoonpano Pakojänis. Itse soitin edelleen kitaraa ja lauloin, jurvalainen Jari Ketola soitti kitaraa ja lauloi jonkin verran, Mika Saari oli bassossa ja Markku Mäkiranta rummuissa. Jyrki Isohella tuli rumpaliksi 1983 ja hänen jälkeensä bändissä rummutti hetken aikaa Juke Sallinen. Harjoittelimme yhä vanhempieni talon kellarissa, mutta toisinaan myös Seinäjoen Nuorisotalolla Puskantiellä ja muutaman kerran Sallisen Juken treenikämpällä Kauhavalla. Vuoden 1982 vietin pääosin Oulussa suorittamassa kansalaisvelvollisuuttani, joten siitä tuli bändille automaattinen välivuosi.

Pakojäniksen ohjelmisto koostui kappaleista, jotka olivat enimmäkseen omia hengentuotoksiani, mutta muutama oli myös Ketolan Jarin kirjoittama, ja soittelimme lisäksi joitakin covereita. Tyyli vaihteli jostakin folkista ja bluesista jonnekin "taiderockin" ja progen suuntaan. Tämä tyylillinen epämääräisyys oli yhtyeelle sekä siunaus että kirous: toisaalta luokittelun puuttuminen antoi vapauden tehdä melkein minkälaista musiikkia tahansa, mutta toisaalta lokeroinnin vaikeus oli omiaan karkoittamaan yleisöä silloisessa musiikki-ilmastossa. Ehkä Pakojänis etsi koko olemassaolonsa ajan omaa tyyliään tai lokeroaan, löytämättä sitä. Kävimme kuitenkin äänittämässä kahden kappaleen demon Suikin Botniasound-studiolla syksyllä 1981.

Keikkailukin alkoi tässä kokoonpanossa. Pakojänis esiintyi mm. ravintola Cumuluksessa, Seinäjoen vanhalla nuorisotalolla ja ravintola Kroopissa, lähinnä Kemun tilaisuuksissa. Markkinointi oli enimmäkseen puskaradion varassa; paikallisissa sanomalehdissä ilmestyi pari bändistä kertovaa juttua. Osallistuimme myös pari kertaa Rockin SM-kisojen paikallisiin karsintoihin, taisivat olla vuosina 1981 ja 1983. Mainittavaa menestystä ei tullut. Lehtijuttujen mukaan kehityskelpoisuudesta ja hyvistä biiseistä huolimatta soitto oli haparoivaa ja soittajien esiintymisjännitys läheni paniikkia live-tilanteissa. Tämä haparoivuus tai hermoilu johtui ilmeisesti treenauksen vähäisyydestä ja satunnaisuudesta. Ketolan Jarin keksimä yhtyeen nimi taisikin kuvata hommaa kirjaimellisesti: olimme yleisön edessä vähän kuin "jänis ajovaloissa". Näihin epävarmuuden ja epämääräisyyden sävyttämiin olosuhteisiin yhtye sitten kaatuikin, ennen lupailtua Provinssirockin keikkaa. Laitoimme pillit pussiin vähin äänin kevättalvella 1984.

Munakan Mittausaseman matka

Seuraava kokoonpanoni oli keväällä 1984 syntynyt Munakan Mittausasema. Tässä soitin edelleen kitaraa ja lauloin jonkin verran, mutta sain toimia nyt enemmän rivimiehenä, koska laulusolistina oli karismaattinen ja näyttävä Tanjalotta Räikkä. Toisessa kitarassa oli Timo Vaaranmaa, bassossa Timo Saari ja rummuissa Jarmo Hyytinen. Esitimme säveltämiäni kappaleita, joissa omien sanoitusteni lisäksi tekstejä oli suomalaisilta runoilijoilta; esim. Mirjamin laulun teksti oli Eino Leinoa ja Noitanainen oli Aila Meriluotoa. Sävellysten ja sovitusten tyyli sijoittui ehkä jonnekin progen ja "taiderockin" välimaastoon.

MM:n keikat olivat vahvasti teatterinomaisia esityksiä, joissa nainen (laulaja) kertoi polveilevan tarinansa laulujen välityksellä. Miehet (soittajat) edustivat erilaisia historian arkkityyppisiä miehiä: luolamies, antiikin jumalhahmo, renessanssin mies ja nykymies. Koska laulaja oli ikään kuin esityksen polttopisteessä, hänellä oli oma tarinaa tukeva koreografiansa ja esiintymisasunsa; soittajilla asut olivat tarinan suhteen vain viitteellisiä ja liikehdintä selvästi rajatumpaa. Esiinnyimme mm. Provinssirockissa, ravintola Aapossa, Vaasan hotelli Waskiassa ja Tampereen yo-talolla. Osallistuimme Rockin SM-kisojen karsintoihin syksyllä 1984 ja myös loppukilpailuun Helsingin Kulttuuritalolla saman vuoden marraskuussa . Tuloksena oli kohtalainen menestys: ei palkintosijaa, mutta paljon myönteistä palautetta ja ihan riittävästi julkisuutta.

MM:n markkinointi oli hyvin pientä ja kotikutoista. Muutama bändiä esittelevä juttu ilmestyi paikallisissa lehdissä ja radiossa. Joitakin tarroja ja kuulemma t-paitojakin painatettiin; näitä ideoi basistimme, graafikko Timo Saari, joka oli myös useiden Provinssirock-julisteiden ja levykansien suunnittelija.

Levytyksiä tai demoäänityksiä emme ehtineet tehdä, mutta toukokuussa 1984 Risto Vuorinen äänitti treenimme YLE:n studiossa Seinäjoella, ja tämä äänitys ilmeisesti myös radioitiin. Marraskuussa esitettiin tuoreeltaan YLE:n tekemä televisiointikooste Rock-SM-84 -kisoista. Syksyllä valtakunnan tv:ssä esitettiin myös Kotimaan katsauksen loppukevennyksenä taltiointi yhtyeen esittämästä kappaleesta Prinsessa ja puutarhuri; tämä video kuvattiin Seinäjoen taidehallilla, Jussi Koivusalon ja Mauri Heinosen taidenäyttelyn yhteydessä.

Munakan Mittausaseman tarina päättyi vuodenvaihteessa 1984-1985. Koska kokoonpano oli tavallaan muodostunut tietynlaisen yhtenäisen esityksen ympärille, saman shown toistaminen ei tuntunut jatkossa enää mielekkäältä. Emme myöskään halunneet jatkaa samankaltaisella teatraalisella linjalla. Tämä sinänsä mielenkiintoinen kokeilu oli nyt tehty ja nähty.

Kultaisen 80-luvun kokeiluja

Keväällä 1985 osallistuin Seinäjoen kaupunginteatterin johtajan Erkki Auran suurprojektiin, rock-oopperaan nimeltä Rami. Sävelsin siihen pari kappaletta ja soitin kitaraa bändissä, johon kuuluivat minun lisäkseni mm. Timo Ristilä (koskettimet ja sovitukset), Juhani Nisula (kitara), Risto Keteli (basso), Pasi Kallioniemi (rummut), Hessu Laaksonen (tenorisaksofoni) sekä laulusolistit Pauli Hanhiniemi, Tanjalotta Räikkä, Raya Jääskä ja Erkki Aura. Kesän aikana Ramin esityksiä taisi olla vain pari, joista toinen Provinssirockissa.

Vuoden 1986 keväällä vuorossa oli läänintaiteilija Veltto Virtasen suurprojekti Sampo-passio, johon osallistuin "laitapuolen kulkijoitten kuoron" yhtenä jäsenenä. Kuoron muita laulajia olivat mm. Veli-Matti Mäenpää ja Jake Tuuri. Sampo-passiotakin esitettiin muistaakseni vain pari kertaa, Seinäjoen vanhalla teatterilla.

Syksyllä 1985 aloin myös treenata joidenkin vanhojen soittokavereiden kanssa erilaisia cover-kappaleita. Vähitellen näistä treeneistä kehkeytyi tanssiorkesteri Jambalaya. Tässä Törnävän sairaalan musiikkiterapian tiloissa harjoitelleessa kokoonpanossa vaikuttivat aluksi itseni (kitara ja laulu) ohella Erkki Kosonen (kitara), Orvo Koivuniemi (basso), Heikki Pasala (rummut) ja Sirpa Sänkiaho (laulu). Vuonna 1989 Sirpa muutti Jyväskylään ja vuoden 1990 alkupuolella laulajaksi pestattiin Päivi Saranpää. Jambalayan ohjelmistoon kuului kaikenkirjavaa tanssittavaa poppia, rokkia, iskelmiä ja ikivihreitä. Keikkailimme satunnaisesti vuoteen 1992 asti. Esiintymisiä oli lukuisissa häissä, syntymäpäivillä, eri yhdistysten juhlissa ja muissa kissanristiäisissä, enimmäkseen Etelä-Pohjanmaalla. Vastuu keikkojen hankkimisesta lankesi luonnostaan Pasalan Heikille, joka oli tässä hommassa varsin aktiivinen ja jolla taisi olla yhteys myös johonkin ohjelmatoimistoon. Jätin tanssiorkesterin vuoden 1992 lopussa, koska olin väsynyt veivaamaan samoja puhkisoitettuja iskelmiä, ja koska Tampereen ja Seinäjoen välin reissaaminen kävi vuosien mittaan turhan työlääksi. Osa bändin muista jäsenistä lähti siitä samoin tein, mutta osa jäi jatkamaan soittamista vanhaan malliin.

Syksyllä 1987 olin siis muuttanut Tampereelle, missä minulla oli joitakin lyhytaikaisia kokeiluluontoisia kokoonpanoja. Jonkin verran tein duo-keikkaa opiskelukaverini ja kitaristi Jukka Matikaisen kanssa, pääasiassa Tampereella. Soitimme pelkästään omia kappaleitani, sekä vanhoja että tuoreempia. Esiinnyimme kerran myös Seinäjoella, asemaravintola Amapolassa helmikuussa 1988.

Plussat ja miinukset

Yhteydet Seinäjoen suuntaan kuitenkin vähenivät ja matkat sinne harvenivat. Vähitellen myös into soittamiseen ja motivaatio laulujen tekemiseen hiipui. Opiskelu, työ, muut intohimot ja sosiaaliset kuviot vaativat oman aikansa ja energiansa. En jaksanut enää haaveilla urasta bändissä. Jammailin kuitenkin joidenkin vanhojen kavereitten kanssa satunnaisesti vielä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Sitten tämä jammailukin jäi kokonaan, joskus 2000-luvun alussa.

En osaa sanoa, mihin mustaan aukkoon nuo nuoruuden intohimoni, soittamisen palo ja laulujen tekemisen tarve, katosivat. Musiikki ei vain antanut enää kiksejä. Tuli kultainen keski-ikä, sen myötä sairaudet ja krempat, sitten totaalinen väsähtäminen. Aikansa kutakin.

Mitä soittaminen minulle antoi? Rahaa tällä touhulla ei ainakaan tullut tehtyä; enimmäkseen kulut kustannettiin omasta pussista, ja keikkapalkkiotkin olivat tavallisesti joitain päivärahoja tai matkakuluja. Mutta jos talous ajautuikin vuosien saatossa miinuksen puolelle, niin henkinen saldo on sitäkin mittavampi. Kavereiden kanssa soittaminen antoi ainakin seuraavia asioita: levottomuutta, leipätreenejä, hyväksikäyttöä, ohareita, kyttäämistä, kaunaa ja kateutta. Mutta myös: toveruutta, ystävyyttä, iloa, vastavuoroisuutta, pakoa ankeasta todellisuudesta, ahdistuksen purkua ja hetken hurmiota.

Parhaimmillaan yhdessä soittaminen on jatkuvaa hetkessä elämistä ja yhteisymmärryksen virrassa uimista, vailla menneisyyden painoa, vailla huolta huomisesta. Pahimmillaan yhdessä soittaminen on kivireen kiskomista ja hammasten kiristelyä, veljeltä vaatimista ja väkisin puskemista. Sain kokea nuo molemmat, sekä pahimman että parhaimman.