Hannu Sepponen muistelee:

Turta Leevistä se alkoi.. tai oikeastaan paljon aiemmin. Omalta kohdaltani Virtain Vaskuunkylän hirvipeijaisista, jossa oli ensimmäinen ”keikka”. Yhtye oli paikallinen isojen poikien orkesteri ja rumpalia vailla. Jostain löytyi vanhat lehmännahkakalvoin varustetut rummut, ja pienen treenin jälkeen kohti hirvisoppaseurakuntaa.

Keikasta muistan haastellisempana Pieni hetki humpan rumputauot ”het-ken pie-nen, pienen hetken elämässä ...”-kohdassa. Vaikeata oli osua tahi olla osumatta. Siitä huolimatta innostus soittamista kohtaan kasvoi ja samanlainen into oli kaveriporukassa juurillani Pohjanmaalla (muutin äidin mukana Virroille siis 11-vuotiaana, mutta ”karkasin” Peräseinäjoelle aina kun se oli mahdollista).

Oppikoulu ja lukioaikoina vietin lähes jokaisen loman ja usein viikonloputkin Peräseinäjoella Haapaluoman kylässä syntymäkodissani, ja varsinkin sen ulkopuolella.

Kaveripiirissä harrastimme itsetehtyjen keihäiden heittelyä, kuulantyöntöä luonnonkivillä, korkeushyppyä, juoksemista, polttopalloa, munitusta, pingistä, kalastusta, mopoilua ja ennenkaikkea hyvin tulisieluista musiikin kuuntelua ja pikkuhiljaa myös soittamista.

Aluksi kuunneltiin musiikkia isompien poikien huoneissa jalkoja sängynlaidalla heilutellen. Heillä kun oli levyjä ja soittimet. Erityisesti mieleen on jäänyt Carola, Little Richard, Beatles ja Uriah Heepin eka.

Pikkuhiljaa saatiin omia edullisia kasettimankkoja ja kohtuullisen kehnoja levysoittimia. Radiosta kytättiin rokilta haiskahtavia kappaleita. Sormi liipaisemalla äänitettiin radion tarjontaa ja kirjoitettiin biisien plus bändien nimet vähintäänkin luovasti kansipapruihin. Seppeliini, Hurrikeins ja Sviitti mahtuivat hyvin omiin kassuihin. Aika tasapuolisesti purkkaa ja jytää!

Vuonna 1975 rakensimme kaverini Reijo Kärhän kanssa sähkökitaran. Tekniikan Maailmassa oli ohjeet, eikä meille tullut mieleenkään ettemme moiseen rakennushommaan pystyisi. Välineet olivat puutteelliset ja koivu kosteahkoa, mutta kitara saatiin aikaiseksi. Yllättävää kyllä – sillä pystyi jopa soittamaan. Ei kovin hyvin, mutta eipä taidotkaan (silloinkaan) kovin kummoiset olleet.

Reijo on myöhemmin tuunannut ja sahannut kitaraa pienemmäksi ja nyttemmin se näyttääkin jo kitaralta eikä julmetun suurelta bassolta!

Kitaran tekeminen johdatti polulla eteenpäin. Animalsin House of the rising sunin-sointujen oppimisen myötä katsoin olevani valmis tekemään omia kappaleita. Sinänsä hieno tuo Nousevan auringon talo, koskapa sisältää runsaan ja toimivahkon sointukattauksen.

Toisaalta esim. Beatlesin ja monien muiden bändien kappaleet tuntuivat turhan haasteellisilta, joten oman sävellystyön aloittaminen oli lähes välttämätöntä!?

Musiikilliset vaikutteet liikkuivat suomirokin ja ulkomaisen heavyrokin välisessä maastossa.

Itsetehdystä kitarasta Reijo siirtyi Ibaneziin ja minä Staggiin. Reijo valitsi paremmin ja taitojensakin ansiosta hänestä tuli kitaristi. Minä vaihdoin lehmännahkarummut ”laadukkaisiin” Hoshino-rumpuihin ja jonkinmoisen orkesterin alkumuna kuoriutui.

Soittelimme Kärhien yläkerrassa Lumikenttien kutsua, Apachea ja kolmisointurokkia. Reijon isoveli Ari oli musiikkimiehiä ja pikkuhiljaa uskaltautui mukaan laulamaan itse tekemiämme kappaleita. Tosin Hurriganes, Nolo&Rähjä, Deep Purple, Led Zeppelin, Uriah Heep olivat ykkösrepertuaariamme.

Basistiksi saatiin naapurista Talapuunmäeltä Iloniemen Aarne, jolla oli omatekemä oranssi basso. Hyvä basso muuten, mutta ehkä tekijä oli panostanut kohtuuttomasti kaularaudan vahvuuteen. Kaula tuppasi painumaan kohti lattiaa soitettaessa eikä hartiatkaan hihnan alla suoranaisesti iloinneet!

Soveliaampi soittotila oli etsinnässä ja sellaiseksi onnistuimme v.1976 ”valtaamaan” kylän keskellä nököttävän – jo parhaat päivänsä nähneen – Haapaluoman Nuorisoseuran talon. Huippusovelias paikka soittaa ja temmeltää. Ja kyllä siellä treenattiinkin elämistä ja soittamista. Kohtuullisen paljon pelattiin myös pingistä ja pelattiin korttia.

Aika pian talolle siirtymisen jälkeen Iloniemen Aarnen innostus bassoiluun hiipui armeijan ja tyttöystävän myötä, mutta Aarnea on kiittäminen bändin nimen keksimisestä.

Uudeksi basistiksi saimme Talapuuntien (Dahlbontie) loppupäästä Alavuden puolelta Tammelan Esan ja melko pian myös hänen veljensä Antti liittyi bändiin. Ensirakkautemme oli valmis ja olimme silloin umpivarmoja, notta tällä kokoonpanolla soitamme väkevää musiikkia koko loppuelämämme.

Turta Leevi oli Ari Kärhä (laulu), Reijo Kärhä (kitara), Antti Tammela (kitara), Esa Tammela (basso) ja Hannu Sepponen (rummut).

Kesät treenattiin Talolla, mutta kovilla pakkasilla siirryimme treenaamaan Sydänmaan Ns:lle, kunnes teimme talolle ”lämpöremontin”. Sen jälkeen siellä saattoi soittaa ympäri vuoden. Talvellakin melkein ilman rasoja!

Musiikkiin alkoi tulla heviosuuksien lisäksi yhä enemmän suomenkielisiä coverointeja mm. Juicea. Omien kappaleiden määrä kasvoi ja muodosti vuoden -76 kupeessa jo keikkasetin rungon.

Päävastuu sävellyksistä ja sanoituksista osui minulle, mutta myös joitain Esan ja Antin tekemiä kappaleita soitettiin. Turta Leevillä laulujen tekemiseen vaikutti myös punkin ja uuden aallon nousu. Melodioita rakastavana tuo punk ei ihan sisimpääni osunut (lisäksi armeija-aikani vaimensi punkin puremaa), mutta mm. Eppu Normaali, Kollaa Kestää ja Hassisen Kone kolahtivat lujasti.

Keikkoja ei hirveästi ollut, mutta se ei juuri toimintaa häirinnyt. Pääasia oli yhdessäolo soittamisen ja muiden puuhailuiden kera. Välillä pidettiin bileitä talolla ja kannettiin soittokamat juhlasalin näyttämölle. Kutsuttiin kaveribändejä kuuntelemaan ja välillä soittamaankin. Jonkin verran tehtiin keikkoja maakunnassa suunnalla Jalasjärvi, Alavus ja Seinäjoki.

Turta Leevin loppuaikoina valikoiduimme mukaan Asfalttidisko-levylle (1980). Kokoelma esittelee joukon sen aikaisia lupaavia uuden aallon orkestereita. Biisit äänitettiin Pekka Nurmikallion matalassa Microvox-studiossa (kaksimetrinen Antti soitti kumarassa), ja kahdesta laulusta levylle valikoitui kappale, ”Sun täytyi mennä”. Levyn tuotti mystinen Jusa-Musa, joka saattoi hyvinkin edustaa kuuluisaa Artisti maksaa-koulukuntaa.

Noin vuonna 1981 Turta Leevi muutti vaivihkaa nimekseen Taito Hyppysissä. Ja kyllä, nimessä on ihan tahallista ironiaa. Sama kaveriporukka tässäkin. Laulut olivat pääosin omia ja soitto nopsaa. Jälkeenpäin kuunnellen liiankin! Dead Kennedys taisi olla silloin yksi innoittaja ja coveroinninkin kohde.

Jostain syystä tämäkään nimi ei auvoa suonut vaan jo samana vuonna nimeksi vaihtui Maria Shcneider (Sex). Täysin emme vieläkään ymmärrä miksi, mutta epäilen jonkinlaisen myöhästyneen puberteetin olevan osasyynä nimenvaihtoon!

Samat soittajat muuten, paitsi Antti. Loppuaikana rummuissa oli hetken aikaa Jukka Suksi (Flaming Sideburns). Tässä vaiheessa yhtyesoitto alkoi olla jo kohtuullisen toimivaa, mutta opiskelut, tyttöystävät ja asuinpaikkamuutokset hiivuttivat orkesterin.

Reijon kanssa jatkettiin satunnaista soittelua Talolla ja siirtyi sinne takaisin Anttikin tyttöystävänsä Sari Peltoniemen (Geisha-yhtyeen seitsemäs jäsen) kanssa. Antti ja Sari olivat Kauhavalla perustanut duon, joka musisoi Curen ja Slitsin hengessä. Soittelimme aluksi Talolla eri aikoina, mutta törmättyäni Young Marble Giantsin musiikkiin kotisteroissa aloin tuntemaan vetoa toisenlaiseen musiikin tekemiseen. Samassa suunnassa kulkivat mielestäni Antti ja Sari, joten he päättivät hyväksyä jäsenanomukseni, ja liityin bändiin.

Triomuotoinen Noitalinna Huraa syntyi -83 ja ensimmäinen sinkku (Huvikumpu/Toinen luokka) ja keikat tehtiin kolmistaan. Bändikilpailuissa (Rock-SM ehkä -84?)) rytmikonettamme kehuttiin ainoaksi, joka pysyi rytmissä! Tästä innostuneena pyysimme orkesteriin kitaristin, joka osasi soittaa. Reijo Kärhä liittyi orkesteriin v 1984 ja toi mukanaan bändin nimeen huutomerkin!Kvartetin eka keikka saattoi hyvinkin olla Seinäjoella Rockstation Amapolassa 09.10 -84. Lämppärinä toimi Topi Sorsakoski ja Agents!

Noitalinna Huraa! julkaisi neljä levyä ja reilut puolenkymmentä sinkkua. Keikkoja tehtiin ympäri maan, mutta yliopistokaupungit (Turku, Jyväskylä, Helsinki, Joensuu, Oulu, Tampere) olivat useimmiten Volkswagen-keikkabussin kohteina. Vuoden 1993 kulmilla orkesterin toiminta hiipui perhe-elämän ja päätoimisempien töiden alle. Varsinaista lopetuspäätöstä ei koskaan lausuttu. Muutama vuosi sitten aktivoiduimme ja julkaisimme eepeen seka pari sinkkua, mutta sen jälkeen toiminta on taas hiljennnyt.

Vaikka Noitalinna on itselle(nikin) hyvin merkityksellinen, niin jätän tässä Noitalinnan vähemmälle, koska jutun ”tilaaja” kaipaa todennäköisesti muiden pienempien eepeeorkestereidemme tietoja.

Uzbekistanian Beasts syntyi hentoiseksi sivuprojektiksi Noitalinnan aktiiviaikoina,suurinpiirtein vuoden -88 loppupuolella. Tunsimme Reijon kanssa vetoa vanhaan lempimusiikkiimme eli hevahtavaan särökitaravoimarokkiin, emmekä nähneet viisaana moisia ajatuksia emobändille tyrkyttää. Samanlaisia musiikillisia intohimoja löytyi Noitalinnan miksaajalta Juha Kaskelta (RIP). Hän oli toiminut aiemmin mm. Dorian Grayn kantavana voimana ja basistina. Kolmistaan ryhdyimme Noitalinnan luppoaikoina soittelemaan ja saimme aikaan keikkasetin verran uhmakkaita englanninkielisiä (osin remuenglantia) hevahtavia riffikappaleita. Ilmassa leijuu hymy, ja virnuilua koetimme saada kappaleisiin saakka. Ei varsinainen huumoribändi, mutta iloittelua piisasi.

Keikkoja tehtiin enemmän kuin kolme, mutta vähemmän kuin kuusi. (Espoon teekkareille, Karvian Ns, Kihniö, Seinäjoki).

Kokoonpano: Reijo Kärhä (kitara), Juha Kaski (basso) ja Hannu Sepponen (rummut, laulu, koskettimet). Keikoilla rummuissa ex-Dorian Gray rumpali Marko Kankaanpää. Keikoilla soitin koskettimia.

Vuonna 1990 äänitimme Kauhavalla kolmen kappaleen sinkun. A-puolella Nigt wolf ja b-puolella Smoking my pipe ja Lovely Mom. Levyn äänitti nyttemmin Nightwishin miksaajana toiminut Kimmo Ahola. Sinkun äänittäminen kesti yömyöhään ja välillä miksaaja piipahti unten mailla nappulan vääntelyiden lomassa. Unissaankin teki orkesterin mielestä hienoa jälkeä! Sinkun julkaisi Pertti Hakalan Maumau-music.

2011 Uzbekistanian Beasts aktivoitui levyttämään uusia ja vanhoja kappaleita. Bändin nimi muutettiin lyhyemmäksi -UZB - (ja vähemmän sotapoliittiseksi) ja albumille tehtiin feikkilivetys! UZB: Are you Uzbed? (Live at the Lappeenranta hippiefest 2012). Kokoonpano: Reijo Kärhä ja Hannu Sepponen. Julkaisijana Uhma (Orffien levymerkki). Levy sisältää riffirokkia progevaikuttein. Zeppelinin ja Purplenkin sieltä ehkä kuulee. Kuolemanvakavasti tätäkään Uzbekki julkaisua ei passaa ottaa!

Noitalinna Huraa!:n nelikosta kaikki ovat jatkaneet tavalla tahi toisella musiikin kanssa flirttailua. Sari Peltoniemi on menestynyt lasten- ja nuortenkirjailija, mutta kirjoittaa lisäksi lauluntekstejä mm miehensä Antti Tammelan Musta Köksä-orkesterille. Antti on julkaissut myös soolomusiikkia nimellä Antti. Tulevaisuudessa Antilooppi. Näissäkin Sari tekstittäjänä ja osin laulajanakin.

Reijo Kärhä soittelee kotonaan aktiivisesti ja viime aikoina (2021) myös HANNNU-kokoonpanossa yhdessä Hannu Sepposen kanssa.

Itse olen saanut jatkaa musiikin tekemistä lähes keskeytymättä. Noitalinnan jälkeen v.1992 julkaisin soololastenlevyn Tilitants: Tyytiti (Megamania). Raidat äänitettiin Tascamin 8-raitaisella kelanauhurilla Heikkilänmäellä Kärhän yläkerrassa ja Haapaluomalla Sepposen talossa.

Mukana levyllä vahvasti Reijo Kärhä ja lisäksi Matti Pollari (Orffit), Petteri Kukkonen (Kumikameli/Eläkeläiset), Juissi Vainiola (Maaseudun Tulevaisuus), Pietu Sepponen (Painikerho).

Soololastenlevyn jälkeen yritin irtiottoa musiikista vakavammin ja menin Ilmajoelle puuseppäkouluun (93-94), mutta sielläkin perustin kanssaoppilaiden kera Höylää Boys & Girls-orkesterin. Soittimina kitara ja puuntyöstöön liittyvät työkalut (saha, vasara, taltta, hohtimet, akkuporakone, hiomapaperit jne). Kaikki sanoitukset korostivat puun hienoja ominaisuuksia tahi sen työstämisen lihasvoimaista mahtavuutta!

Päädyimme koulubileiden lisäksi Helsingin Womad-festareille keikalle.

Orffit aloitti nimellä Tohtori Orff & Herra Dalcroze vuonna 1996 ja jatkaa edelleen soitantaa nimellä Orffit (Hannu Sepponen, Matti Pollari ja Kimmo Ojala).

Muisteli Hannu Sepponen