Juhani Nisula muistelee:

Äitivainaa tapasi sanoa, että ensimmäiset sanat mitä oon sanonut oli että musta tulee kitaristi. Tiedä sitten sen todenperäisyyttä, mutta sieltä lapsuudesta se kyllä lähtee. Serkkupoikien kanssa käytin salaa kuuntelemassa kun vanhempien serkkupoikien vanhassa Neckar-merkkisessä autossa oli 8-track nauhuri, olivat niin progressiivisia siihen aikaan jo vuonna 1970 tai -71. Niillä oli Deep Purplen In Rock, Zeppelin II ja olikohan se Hendrixin Are You Experienced. Me pikkupojat oltiin, että ooh, mikä mahtava homma. Siitä tuli sitten sellainen rokkikärpänen. Olin jotakuinkin 4-vuotias silloin.

Sitten siinä meni jonkin aikaa kun mun vanhempi serkkupoika toisaalla oli ryhtynyt soittamaan sähkökitaraa. Sillä oli tämmöinen ihan omin jaloin tehty punainen sähkökitara. Se olikin aivan kauhean kova juttu kun jollain oli ylipäätään oli sähkökitara. Hannu serkusta tuli mun iso esikuva "Mä haluan kanssa kitaran". Sain sitten 8-vuotis synttärilahjaksi ensimmäisen sähkökitaran ja se oli nimenomaan Hannulta ostettu veistotunnilla itsetekemä. Tämä oli siinä 1974-75 ja siitähän se sitten lähti.

Ei silloin ollut mitään sen kummempia opettajia, sitä vaan rämpyteltiin. Olikohan ensimmäinen kappale, jonka serkku opetti CCR:n Willy and The Poor boys albumin avausbiisi Down on the corner eli Kirkan versiona Kulman kundit ja sitten opittiin The House of the rising sun. Siitä se sitten lähti vähän leikkimielelellä. Ei sitä kovin vakavasti otettu, mutta hienosti ja kovaa tuli höyryradion kautta. Sitten meni jonkin aikaa kunnes vanhemmat sanoivat, että pitäisi mennä musiikkiopistoon, oppisi teoriapuolta ja sen sellaista. Kävin sitten kaksi lukukautta musiikkiopistoa Alavudella. Pertti Kari oli opettajana. Pertsa oli varmasti hyvä muusikkona, mutta pedagogiset lähestymistavat olivat hieman brutaalit, välillä huusi kuin mariaaskarhu ja hakkasi kynällä sormille. Ei siinä alle 10 vanhana sitten oikein innostanut opetella niitä Viljo Immosen Kitarakoulun juttuja. Pitkään sitten menikin, että kitara oli vaan romukomerossa lelujen seassa.

Murrosikäisenä sitten taas alkoi kiinnostaa ja tuli bändivirityksiä. Muistaakseni ala-asteen kuudennellä tai yläasteen seiskalla meillä oli eka bändi. Se oli nimeltää J-Band kun siinä oli Marjomäen Jussi, Kuhalammen Jukka ja minä. Kaikkien nimet alkoi Jiillä. Marjomäen vintillä treenattiin. Aluksi Marjomäen Jussi soitti rumpuja, mutta kun ajateltiin laajentaa tätä kokoonpanoa niin Hakalan Pertti tuli sitten rumpaliksi ja Jussi siirtyi basistiksi. Aiemmin bassoa soittanut Jukka rupesi kanssa soittamaan kitaraa ja bändistä tuli Steady State niminen ryhmä.

Vaikutteet ja esikuvat olivat serkkuni Lautamäen Hannun lisäksi Richie Blackmore Purple innostuksen kautta ja Jimi Hendrix. Muistan kun Foxy Ladyn ensimmäistä kertaa kuuli niin se meni suoraan ottasta läpi, se oli järisyttävä kokemus pienessä Neckarissa 8-track kasetilta. Ala-asteen ilsuissa 1974-75 tapahtui toinen järisyttävä kokemus kun Hurriganesin Roadrunner oli ilmestynyt ja siellä esiintyi ryhmä jolla oli pahvikitarat ja pahvilaatikkorummut. Ne "soitti" näitä playbackinä kun levyltä tuli Roadrunner. Niistä tuli sit heti koulun kovimpia jätkiä. Kotimaisista kitaristeista esikuvana oli sitten tietenkin Albert Järvinen. Paikallista bändeistä en oikein tiennyt, jokin Muzzy Train niminen yhtye Alavudella oli.

Soittimet hommattiin Pertti Karin omistamasta Alavuden musiikki ja askartelu liikkeestä. ASLI oli Alavuden keskustassa. Sittemmin liike muutti Alavuden asemalle ja siitä tuli ALT. Liikkeessä oli hyvä meininki ja siellä oli paljon kaikenlaista kamaa, sellaista Sarapaltio meininkiä. Siellä oli jossain vaiheessa hommissa mm. Löyvän Timo, Oksaharjun Jyrki, Kelli, Suopellon Aaro, joka sittemmin taisi olla töissä Studiotecillä Helsingin päässä. Löyvä siellä suunnitteli Kolmanen naisen silloisen PA:n, joka oli oikeasti hyväsoundinen kasa ja sitten Siberia teki keikkaa ALTin tekemällä "Setti-Siberialla".

J-bändin aikoihin mulla oli jo tehdasvalmisteinen kitara, jokin Arian valmistama Stratocaster kopio. Eka vahvitimeni oli höyryradio, mutta kun aikani manguin kunnon vahvistinta niin siten lopulta lähdettiin isän kanssa Seinäjoelle Musiiki Järvenpäähän. Koivulahti sieltä sitten myi Carlsbron 10 wattisen vahvistimen. Ikäni muistan kun sitten tuli kotiin ja sen kautta rupesi soittamaan. En yhtään ymmärtänyt mistä on kysymys kun se ääni ei ollut yhtään niin mukava kun höyryradiossa, joka putkivahvistimena meni mukavasti kyykkyyn toisin kuin Carlsbron kauhea transistorivahvistin, jolla kuitenkin vedin siten pitkän aikaa. Taisi sitten joulupukki vaihtaa sen Acousticin comboon, joka olikin ihan ok. Sen sitten vaihdoin joskus myöhemmin Yliahon Jarin 50 wattiseen Marshall nuppiin.

Sitten kun homma muuttui hieman ammattimaisemmaksi niin harjoiteltiin vintin sijasta koulun musiikkiluokassa. Ylimäen Reino, Ågrenin Matin äidin veli, oli Alavuden musiikinopettaja. Hän oli todella suuri musiikillinen vaikuttaja ja innostaja oli kyseessä sitten klassinen musiikki, puhallinmusiikki tai rokkitouhut. Muistan kun Reiska tuli kerran kauhealla tohinalla musikkiluokkaan: "Poikani Erkin hyllystä löysin tälläisen levyn, kuunnellaan tämä, tämä on aivan mahtavaa". Levy oli Rushin Moving Pictures. Ja joskus kun käytiin läpi klassista musiikkia niin Reiska soitti Ekseptionia kehuen että nämä rock-henkisesti sovitetut ovat itseasiassa aikalailla hyviä.

Steady Statesta, jolla soitettiin mm. Peitsamoa kun ei olut omaa tuotantoa, muodostui pikkuhiljaa Pro Telex, johon tuli mukaan musiikinopettajan poika eli Ylimäen Erkki kosketinsoittimiin, Harjun Jussi soitti bassoa, Hakalan Pertti jatkoi rummuissa ja Kuhalammen Jukka toisessa kitarassa. Itse soitin kitaraa ja olin laulusolistina. Tällä bändillä tehtiin jo oikea demokin ja käytiin koulun bileiden lisäksi soitamassa Aulavallakin. Ylimäen Erkin sukulaissuhteen kautta tutustuin sitten Ågrenin Mattiin ja Saarisen Juhaan kun Alavudella oli joitain jameja joihin Matti ja Juha tulivat Peräseinäjoelta. Tuo kokoonpano oli sitten SÅNY eli Saarinen-Ågren-Nisula-Ylimäki.

Kun tämä jamikokoonpano alkoi toimia hienosti niin aloin sitten kulkea Peräseinäjoella ja perustettiin sellainen bändi kuin The Road, jossa Ågrenin Matti soitti rumpuja, Saarisen Juha bassoa ja lauloi, minä kitaraa ja Raja-ahon Hannu soitti toista kitaraa. Matti, Juha ja Hannu tekivät myös Lepistön Hannun eli Persiksen kanssa tanssimusiikipohjaista kapakkakeikkaa kun taas The Road oli rokkibändi, jolla soitettiin mm. Tolosta, Lenny Whiteä ja jazzfuusiota. Tämä taisi olla 1982 ja kokoonpano olikin ensimmäinen kun ruvettiin oikeasti hieman vakavammin tekemään. Osallistuttiin Suosikin rock-kuningas kisaan. Voitetiin Jalasjärven osakilpailu ja finaalissa tultiin toiseksi, taisi silloin Lady and the Tramps voittaa.

Sitten kun tästä kokoonpanosta Raja-ahon Hannu jäi pois ja Lepistön Hannu tuli kosketinsoitimiin vaihtui kokoonpanon nimeksi The Power Station. Tällä kokoonpanolla soitettin aikalailla funk- ja soul-tyylistä musiikkia. Osallistuttiin sitten taas Rock-kuninkuuskisoihin. Tähän Kaavin finaaliin liittykin hauska tapaus. Persiksen syntikka oli jäänyt takahuoneeseen ja kun tuli meidän vuoro niin Persis ei uskaltanut sitä hakea kun takahuone oli täynnä pelotavan näköisiä mustahuuligoottipunkkareita. Sitten meidän roudarina toiminut Niemen Veli-Pekka nappasi lavalta jonkun toisen bändin kiipparit, että vedä tuolla. Persis ei tajunnut tämän pelkkää arpeggiota päästelevän koneen päälle ja lopulta kait V-P huitaisi sinne summissa jonkun soundin soimaan. Sillä vedettiin ja tultiin finaalissa kolmen parhaan joukkoon.

Kun sitten tästä kokoonpanosta jäi Lepistö pois niin Ågrenin Matti siirtyi koskettimiin ja rumpuihin tuli Tanttarin Vesku Alavudelta. Minosa kokoonpano olikin sitten taas erilaista, ei ollut progea sillai kuin proge yleensä käsitettään, mutta meillä oi hyvin erikoisia kokeiluja. Ja kun oli kasariaikaa niin vaikutteita oli myös Hassisen Koneen viimeisitä levyistä. Tälläkin kokoopanolla kisailtiin, mutta Kuopiossa jäätiin taas kakkoseksi.

Minosan jälkeen tuli kaikenlaista kotkotusta. Kun oli Dingoaikaa niin piti laittaa tukat oikein ja ryhtyä poppariksi. Meille tuli siinä sitten toviksi (varmaan pari viikkoa) toinen laulaja joka omasta mielestään oli kaunis ja hyvännäköinen - eihän se nyt toki laulaa osannut. Tämän jälkeen kun Saarisen Jukka, Juhan pikkuveli, tuli solistiksi muotoitui Minosasta ryhmä nimeltä Maailman lapset. Aika pian todettiin, että Maailman lapset on aika huono nimi. Laaksosen Hessu muutti niihin aikoihin Seinäjoelle kaupunginteatterille hommiin ja tuli sitten bändiin fonistiksi ja soitti toista kitaraakin. Bändistä tuli Barza.
Barzalla sitten tehtiin ensimmäinen virallinen äänite eli maksisingle Helena/Kultainen medaljonki Finnlevyn Kräk! levymerkille 1986. Louhivuoren Janne tuotti ja Dan Tigerstedt Takomolla äänitti. Ei siitä nyt sen kummempaa menestystä tullut. Se oli sitä aikaa kun oli Skädämiä ja Tannaa.

Silloin piti olla isoa touhua. Oli keikkabussi, oma PA ja kaikenlaista. Kauheat velat otettiin ja perustettiin osakeyhtiö ja alkoi tapahtua monenlaista. Rumpalina toimineen Tantarin Vesan vanhemmat sitten puutuivat peliin näissä velka-asioissa. Piti nostaa kädet pystyyn . Minä ja Vesku lähdettiin Barzasta ja bändin nimi muuttui Big Saariseksi, jolta ilmestyi single Lapsisoturi/Langennut enkeli. Vaikka sinkun kannessa on mun tilalle tulleen Jaskarin Tapion kuva niin soitan vielä tällä singlellä. Tästä kokoonpanosta kehittyi sittemmin Bigboy.

Minä ja Vesa laitettiin siten Elvis Breznev Alavudella kasaan. Kun sitten myös Saarisen Jukka lähti Big Saarisesta tuli hän Elvis Breznevin laulajaksi. Tämä alkuaikojen Elvis Breznev oli alkuaikoina ihan erilaista ja eri asenteella tehtyä touhua kuin mitä myöhempi Elvis Breznev. Tehtiin biisejä ihan simona ja Hanhiniemen Pauli teki tekstejä kun meistä kukaan ei osannut. Biisit olivat vähän ironisia tuon ajan hevimetallipullisteluun. Pärjättiin hyvin kaikenlaisissa kisoissa ja demoja tehtiin, mutta sitten solistille tuli muita kiinnostuksen kohteita. Laulusolistiksin tuli sitten Takamäen Esko. Sitten tehtiin eka LP Maumau Music labelille 1990. Tätä ennen tuli myös se kauhea Mau-Maun julkaisema Sauna-Räp sinkku... huhhuh... Alkuperäisversio biisistä oli huomattavasti parempi, se tehtiin vielä "vanhan" EB:n aikana Ylen Pasilan studiolla voitettuamme Leo Freemanin Rock-radiossa vetämän ohjelman demokisa. Palkinnoksi siis saatiin studioaikaa Ylelle ja siellä äänitettiin Sauna-Rapin lisäksi Seniilimies sekä Kahvia ja tupakkaa.

Ekan LP:n jälkeen päästiin sitten Polarvoxille ja niiltä tuli käskyä tehdä nopeasti mahdollisimman paljon uusia biisejä. Tehtiin sitten ainakin 30 uuttaa kappaletta joihin Esko teki äkkiä joitain demotekstejä kun levy-yhtiön painostuksesta piti mennä kovalla kiiruulla Finnvoxille tekemään levyä. Siinähän kävi sillai hssusti että ne keskeneräiset demoteksti päätyivät levylle. Karmilan Mikko äänitti ja tuotti ja miksasi levyn muutamassa päivässä. Kiire oli turhaa kun sitten se levy ilmestyi vasta yhdeksän kuukauden päästä kun oltiin sillä välillä tehty keikkaa hulluna ja soitettu näitä biisejä. Kun levy sitten vihdoin ilmestyi ja olisi oikeasti pitänyt niitä soittaa niin ei kiinnostanut enää yhtään vaikka keikkamestat olivat suurentuneet ja päästiin monille festareille soittamaan. Pesosen Markun Roxy-Viihde meitä myi. Levyraadissakin oltiin hyvällä menestyksellä ja koko Räikkärokin keikka tuli teeveestä. Levyllä on paikoitellen hyviä biisejä mutta ne tekstit... kauhean junttileiman siitä sai kun levyn kansikin oli sellainen kansitaiteilijan näkemys.

Elvis Breznev sitten kuivui kasaan ja tehtiin Eskon kanssa lähinna duo-keikkoja kunnes 1994/95 Saarisen Juha oli saanut Garage MC jätkiltä viestiä, että olisiko mitään vanhan liiton bändiä joka vetäisi Purplea, Zeppeliiniä yms. jytäohjelmistoa motoristien tapahtumassa. Juha sitten kysyi multa kiinnostaako ja Esko tuli rumpuihin ja Juha bassoon ja tästä tuli Black Passat kun silloin Black Sabbath oli Provinssissa. Laitettiin vielä nimen perään Blues, että porukka tiesi että on musasta kyse. Blues sitten jätettiin myöhemmin nimestä pois kun meitä luultiin nimen perusteella blues-bändiksi.

Tämä kokoonpanohan sitten toimi kertakaikkiaan hyvin. Pari omakustanne levyä tehtiin, Demos And Bizarres 2002 ja Fart, Sweat And Beer 2005. Kun triokokoonpanolla ja suhteellisen pienillä kamoilla kierrettiin itse roudaten ja miksaten niin touhussa oli jotain järkeäkin. Stage Music Artistit -ohjelmatoimisto myi ja sitä keikkaa oli aivan saatanasti, parhaimmilaan tai pahimmillaan oli vuodessa toistasataa keikkaa, ei varmaan tästä maasta löydy keikkapaikkaa jossa ei oltaisi oltu. Siinähän kävi sitten niin että menin aivan piippuun. Minä ja Esko oltiin päivätöissä aamusta iltaan ja mulla oli lapset vielä pieniä niin ei siinä sitten jäänyt omaa, saati palautumisaikaa. Multa petti sydän eikä saanut enää öisin nukuttua kuin pisimmillään jotain kahta kolmea tuntia. Kaiken lisäksi vielä työpaikallakin oli huono ilmapiiri ja töitä enempi kuin kerkesi tekemään. Lopulta meni siihen ettei tiennyt onko tämä elämä todellisuutta vai ei. Vapaa-aika, työ ja henkilökohtaiset asiat menivät ihan takkuun. Ei uskaltanut mennä vastaanotolle kun pelkäsi, että ne laittaa mut Törnävälle. Lopulta oli pakko mennä vastaanotolle ja pitkä sairasloma siitä tuli hulluntabletteja syöden. Mutta siitä selvittiin ja toivuttiin ja tämän jälkeen vähennettiin keikkoja radikaalisti.

Sitten tuli oheen tämä Time Traveller. Olen aina harrastellut äänittämistä,aluksi kahdella mankalla ja siten moniraitakoneilla. Soittelin niitä demoja Hakalan Pertille ja se patisteli, että tee nyt helevetti kokonainen levy. Ajatus jäi kytemään ja jossain vaiheessa hommasin 16-raita Fostexin ja pikkuhiljaa siitä syntyi Time Travellerin eka levy. Chapters I & Il ilmestyi vuona 2008 ja toka levy Chapters III & IV heti perään kolmen vuoden päästä. Sitten tuli kaikenlaista hässäkkää ja muutin Helsinkiin, jossa asuin viisi ja puoli vuotta. Siellä oli monenlaisia bändivirityksiä mm Herzika Gypsies ja Electric Gypsies Hendrix-cover juttuja.
Nyt Black Passat on jälleen ryhtynyt keikkailemaan muutettuani Helsingistä takaisin Seinäjoelle ja Time Traveller trilogian kolmas osa on valmis.

Noiden bändisoittojen lisäksi on ollut välillä erinäisiä teatterijuttuja, Rami-Ooppera oli ensimmäinen 1985-86. Monissa musikaaleissa olen soittanut sen jälkiin, viimeisin pestini oli "Tästä asti aikaa"-musikaali Seinäjoen kaupunginteatterissa 2018-2019.

Haastattelu: Jarmo Latva-Äijö


The Road


The Power Station


Barza


Elvis Breznev (MkI)


Elvis Breznev (MkII). Kuva: Tarmo Niemi


Juhani Nisula, Esko Takamäki


Black Passat